17.4. 2015
Reissu 13.-17.4. 2015 Punta Burigaan
Nostalgiamatka Punta Burigaan. Kahdeksan vuotta sitten kierrellessämme Panmamaa päätimme käydä Mono Feliz:n paikassa lähellä Costa Rican rajaa.
Matka oli silloin erittäin mieleenpainuva ja mielenkiintoinen. Punta Buriga ei ollut kovinkaan helpon matkan takana, nyt oli helpompaa, kun lähikylään asti oli tehty tie. Kahdeksan vuotta sitten tulimme pickupilla rantaa pitkin laskuveden aikaan, joten matka piti ajoittaa tarkasti juuri kun vesi oli alhaisimmillaan.
- se oli kyllä jännittävää, kun pekäsi, että autoon tulee joku vika, kun vesi alkaa nousta.
Tie oli kyllä aika "paakkuinen", joten kovilla puupenkeillä pehva oli aika kovilla.
Tälläkin kertaa matka taittui Puerto Armuellesistä avolava-autolla mennessä, takaisin pikkubussilla.
- sitä ennen: Taboga -Panama maanantai aamu, Panama City - David 8 h, yö Davidissa, aamulla aikaisin David - Puerto Armuelles 2 tuntia.
Ehkä suurin syy paluullemme oli syntynyt ystävyys ja sielun kumppanuus, sekä ihanat muistot kauniista luonnosta, autiorannoista ja hauskoista apinoista. Miten hetkessä voi johonkin ihmiseen tuntea todella suurta ystävyyttä ja "sielun veljeyttä".
Luzmila oli silloin töissä täällä, siivosi ja laittoi ruokaa. Hän oli juuri joitakin kuukausia sitten menettänyt poikansa merelle. Poika oli saanut epileptisen kohtauksen ollessaan surffailemassa turistien kanssa ja hukkunut. Jostain syystä hän avautui minulle, kertoi elämänsä historian, joka ei todellakaan ollut ollut helppo väkivaltaisen miehen kanssa ja lisäksi yksi lapsista oli vammainen.
Kävimme silloin Luzmilan kotitalolla, jossa oli maalattia ja tulisija ulkona. Jotenkin tuntui vain siltä, että olemme kovin läheisiä, vaikka kovin eri maailmoista. Hän halusi kovasti, että lapset saisivat koulutuksen ja pärjäisivät elämässä. Viimeisen yön vietimme kylälllä Luzmilan äidin luona ennen poislähtöämme ja koko suku kävi meitä tervehtimässä.
Olin luvannut, että joskus tulen takaisin ja kuulemma ennustanut, että hänestä ja Mono Felizestä tulee pari.... Niin on käynyt. Isännältä oli edellinen naisystävä kyllästynyt viidakkoelämään ja palannut kotimaahansa Australiaan.
Nyt he ovat naimisissa ja Luzmila kertoi, että nyt hän on paikan pomo, siivooja ja kokki. Luzmilan käsissä tuntui paikan pyörittäminen olevankin, mutta nykypäivän osaamisessa on kyllä puutteita.
Martta ja Kalle kävivät täällä (meidän yllytyksestä) muutama vuosi sitten ja toivat minun kirjeeni Luzmilalle - hän oli kuulemma itkenyt vuolaasti kirjeen saatuaan ja odotti minua palaavaksi, sekä lähetti minulle kauniin kirjeen takaisin.
Löysin myös yllätyksekseni kirjahyllystä ( turistien jättämiä pokkareita) yhden suomenkielisen kirjan, - oman kirjani ! Sinne oli Martta ja Kalle jättäneet meille ihanan viestin -arvaten, että joskus vielä tulemme paikalle ! -olipa lämmittävä kokemus !
Nyt sitten ollaan tehty paluureissu kahdeksan vuoden viiveellä - lupaus täytetty ! Oli jännä tunne, kun Luzmila muisti heti, muisti myös tarkan ajankohdan milloin olimme olleet. Isäntä itse ei muistanut, joten Luzmila esitteli minut ystävättärenään.
Vaikka kylälle on tie, niin turstille matka on pitkä ja vaivalloinen. Eipä tänne usein turisti eksy, ei ketään edes joka viikko -kyllä leipä on varmaan tiukassa.
Meille kävi kyllä todellinen tuuri. Juuri kun olimme lähikylässä, Bella Vistassa hypänneet avolavan kovilta puisilta penkeiltä, tuli kaveri rämisevällä autollaan ja
kysyi olimmeko menossa Mono Felizen luokse -hypätkää kyytiin. Tämä kaveri suunnitteli talon /maanostoa Panamasta. Kovin luotettavita ei kaverin kontaktit vaikuttaneet; sähköpostissa oli saanut myytäviä taloja, joita sitten ei ollut olemassakaan.
Ilmeisestu viikkoihin täällä ei ollut ketään muita käynytkään kuin tämä erikoinen amerikkalainen kaveri. Miten osuikin kohdalle ja me vältyimme tunnin kävelyltä. Jos kerran maksimissaan kuussa menee auto Mono Felizen luo, niin se oli juuri tänään. Takaisin sitten saimmekin hikistä viidakkokävelyä riittävästi.
Paikka on edelleen kuin paratiisi luonnoltaan, mutta toisaalta, ei kahdeksaan vuoteen ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä. Paikka on hyvin alkeellinen. Miettii: - miten tämä riittää edes nykypäivän ekomatkailijalle? Puutarha oli hyvin hoidettu ja alue siisti, mutta cabañat kaipaisivat kunnostusta. Kaikesta näki, että on köyhää, eikä turisteja riittävästi. Näin "hotellikirjan", johon matkailijat merkitään -tuskin kymmentä tämän vuoden puolella.
Aika vaikea on saavuttaa tämänpäivän turisteja, kun ei ole nettiä (ei edes kenttää alueella), ei kotisivuja, ei sähköpostia, puhelimestakaan isäntä ei tykkää -ylensä se on kiinni.
Paikka on mainittu Lonely Planetissa (josta aikoinaan itsekin sen bongasimme), mutta jo aivan vanhentunein tiedoin.
Rauhallista rantalomaa haaveilevalle paratiisi. Kilometritolkulla ihana rantaa, rantaa, rantaa.
Voi kävellä tuntitolkulla tapaamatta muita kuin puussa roikkuvan laiskiaisen, hyppivät apinat tai talon koirat, jotka uskollisesti meitä vartioivat. Vielä tietysti vilistelevät ravut, liskot ja lentoon pyrähtävät linnut.
Aallokko oli melko voimakas, joten "uiminen " oli lähinnä rantaleikkiä. Surffari olisi varmaan myös rannalla viihtynyt.
Kävellen rantahiekalla olisi päässyt käväisemään Costa Rican puolella, minkä viimeksi teimmekin.
"Kotimme" katto hiukan pilkottaa eli asuimme aivan rannalla. Oli todella rentouttavaa nukahtaa aallokon valtavaan kohinaan nousuveden aikaan.
Vähän Tarzania ja Janea leikimme, mutta mitä ihmettä kuvalle on tapahtunut...
Kisa: kumpi pääsee pidemmälle puunrunkoa pitkin...
Minulle "puolisokealle" rungolla pysyminen oli melko haastavaa !
Mahtavia luonnon taideteoksia kaikkialla
Apinoita oli näkösällä vähemmän kuin aikaisemmin- metsässä kuulemma juuri nyt niin paljon sötävää, että pysyttelevät siellä.
Kauhea moka tapahtui, kun kuksat, jotka aina retkeilevät kanssamme, jäivät mökille.
Muovimukilla oli pärjättävä - melkein teki pahaa!
Tässä istutan maranqueta - on lähtenyt jo kasvamaan, yksi uusi lehti ilmestynyt ! Nyt vain odotellaan satoa.
