Vieraita viikonloppuna ja tiistaina kaupunkikeikka

Sunnuntai 6.11. - keskiviikko 9.11. 2016

Täällä kuuluu aina poseerata kuvissa - tässä harjoittelen lantion liikettä.

Kun vesi on alhaalla, rantaa on reilusti. Nousuveden aikaan tässä kohtaa ei ole lainkaan hiekkarantaa.

Voi mahdottumuuksien mahdottomuus, miten aika rientää. Päivät soljuvat aamusta iltaan  yhtä nopeasti täällä  kuin maapallon toisella puolellakin. Jännittävät uudet seikkailut odottavat Suomessakin: uusi työ, kakkoskoti  Helsingissä , uudet työkaverit jne.
Vaikka paljon olen Helsingissä kulkenut, niin tuntuu siltä, että ensin pitää hiukan harjoitella tuossa joukkoliikenteessä myös eksymistä: hypätä bussiin tai ratikkaan ja katsoa minne se vie.
Niinhän minä aina ulkomaillakin ensiksi teen – Helsinki on minulle kuitenkin melkein kuin ”ulkomaa” –ainakin Imatran jälkeen.

Paluussa kotimaahan minua pelottaa kylmyys ja sitäkin enemmän pimeys. Minun aivoni ja kehoni huutaa lämpöä ja valoa. Olen aivan varma, että on tapahtunut erehdys minun syntyessäni pimeään pohjolaan –jos en olisi näin vaalea, epäilisin, että minut on vauvana adoptoitu, jostain lämpimästä maasta ja se vain jätetty minulle kertomatta.

Elsa ja Meeri Suomessa iltapäivällä.

Katso tuota pimeyttä !

Sunnuntaina saatiin Tabogalaisia vieraita: sisareni Aurora, hänen tyttärenpoikansa Christian, jota Cocoksi  kutsumme, hänen serkkunsa Alex vaimoineen ja pienine tyttärineen.
Uitiin altaassa, istuttiin pergoilassa ja seurusteltiin. Minulle on tärkeää, että yhteys Lopezin perheeseen säilyy, vaikka mummo on kuollut ja Auroran veli sai potkut talkkarin hommista.
Tuntuu niin kotoiselta ja turvalliselta,  kun on paikallisia ystävyyksiä. Alex auttelikin minua, kun oli hiukan ongelmia nettiyhteyksien kanssa. Nyt sain taas Claron toimimaan.

Iltapäivä ja iltapäivä. Valoisuudesta aikamoinen ero !

Coco ja hänen sisarensa asuivat pienempinä Tabogassa Auroran, isoäitinsä hoivisssa. Varsinkin Coco rakastaa tätä saarta ja haluaa tulla tänne aina kun on mahdollista, sisarensa  Joseline viihtyy enemmän kaupungissa. Koulujen takia heidän oli muutettava Panamaan. Koti on kuitenkin kaukana esikaupunkialueella ja pojan on joka aamu herättävä puoli neljä ehtiäkseen kouluun.

Päivät ovat pitkiä ja rankkoja. Coco on jo 18 ja valmistuu pian koulusta jatkaakseen opintojaan yliopistossa, pääsykoeaika on juuri  meneillään. Toivottavasti pääsee opiskelemaan insinööriksi, josta haaveilee. Kielitaito on vaan hänellä aika heikko, saas nähdä miten pojan käy.

Cocon olemme tunteneet jo kohta kymmenen vuotta ja se sama pikkupoika, joka kävi 8-vuotiaana kyselemässä , että onko minulla suomalaista suklaata, pisteli nytkin hymyssäsuin yhden Fatzerin sinisen suklaalevyn nopeasti poskiinsa.

Eilen lähdin shoppailureissulle Panama-Cityyn. Kaukoa en edes pyydellyt mukaan, koska minusta on kiva katsella  kaupoilla ihan itsekseni. Minä olen Suomessakin tunnetusti erittäin huono shoppailija –Saara voi todistaa, joten väsyn melko pian kaupoissa kulkemiseen, joten aika nopeasti olin saanut tarpeeni tyydytetyksi.

Tuliaisia emme enää nykyään paljoa raahaa, kun kaikki matkustavat itse niin paljon ja kaikilla on kaikkea.  Toisaalta nykyään kaikki kama on samanlaista kaikkialla, ei ole paljoa mitään omintakeista.  Vaatteet täällä ovat edullisia, mutta kun on 35:n asteen helteessä, on aika työlästä sovitella.
Muulloinkin tuntee itsenä pienissä ahtaissa sovituskopeista, joissa peilit joka seinällä, aivan virtahevoksi, jota yritetään sulloa aivan liian pieneen nahkaan. Täällä sitten lisäksi virtahepo on punakka, pönäkkä ja hikinen –vaatteet liian avokaulaisia, kimaltavia, ja läpikuultavia.
Kuvittele siis virtahepo läpinäkyvään hopeapaljetein varustettuun muotoja hivelevään mekkoon, niin tiedät miltä minusta eilen tuntui.

Kaiken kaikkiaan minua ärsyttää, kun kaikki lastenvaatteet ovat kovin amerikkalaisia ja sellaisia ”aikuismaisia”, lähes kaikissa pikkutyttöjen mekoissa kuvia ja kimallusta. Ei yhtään minun makuun.
Onneksi hinnat ovat niin alhaisia, että jos sitten menee pieleen, voi antaa kaverille.
Kenkiä täällä olisi edullisesti saatavilla, mutta tässä kuumuudessa jalat ovat turvoksissa, että kokoasioissa on ongelmia. Toinen ongelma on korot: osa kengistä on kullan ja hopean kimaltelevia rantakenkiä ja toinen korollinen vaihtoehto on 8-10 centin piikkarit. Voin vain kuvitella itseni sipsuttamassa opetushallituksen käytäviä näissä piikkareissa !

Vaikka välillä tuonne kaupunkiin hinkuan, niin voi miten ihanaa ja helpottavaa on hikisen urakan jälkeen palata kotisaareen, pulahtaa ekaksi vilvoittavaan altaaseen, sitten istahtaa viinilastin ääreen terassille  ja herkutella oman ukon tekemällä pitsalla.

Tuntui niin ihanalta, että pelkän fiiliksen takia kannattaa välillä lähteä kaupunkiin asioille.

Kadulta voi ostaa ihanat tuoreet hedelmät ja vihannekset. Koti-saaressa ei nyt oikein ole meillä omia hedelmiä. Papaija kypsyy kohta, limonit on omasta takaa, kuten myös platanot  - naapurilta olemme saaneet kiinahedelmää, joksi caranbolaa täällä kutsutaan. Omat reilu vuosi sitten 

istutetut  banaanit eivät ole vielä tuottaneet hedelmää. Pari ananastakin on omassa pihassa kasvaneet jo vuoden verran - saapi nähdä syömmeköhän  joskus myös oman pihan ananasta. 

Tänään olemme viettäneet aikaa kirjoitelleen, lueskellen, uiden ja Trumpin vaalivoiton seurauksia pohdiskellen !

Itsenäisyyttä ja vatsakramppeja

3.-4.11. 2016

Itsenäisyyttä vuodesta 1903.

Tabogassa, kuten kaikkialla tässä maassa juhlitaan nyt itsenäistymistä Kolumbian vallan alta, josta päästiin 1903 Yhdysvaltain avustuksella. Silloin Panama luovutti kanava-alueet Yhdysvaltojen hallintaan. Kanava valmistui 1914 , mutta vasta 1999 se siirtyi kokonaan Panamalle.

Suhtautuminen Yhdysvaltoihin ja sen väestöön on hyvin kaksijakoinen –taitaa olla vähän sellainen viha-rakkaussuhde. Monet panamalaiset kutsuvat amerikkalaisia gringoiksi ja se on  kyllä täällä enemmänkin haukkumasana – joskin on tällä valkoisille, ainakin rikkaammanpuoleisille ihan oma ilmaisunsa.  Saa parempaa kohtelua, kun huomaavat, että on Euroopasta.
USA:n kauppasuhteet ovat kyllä Panamalle elintärkeät, niin ja varmaan kaikenlaiset muutkin suhteet.
USA:n vaikutus näissä latinalaisen Amerikan maissa on ollut ja on edelleenkin melkoinen.
Panama saa olla monesta kiitollinen Yhdysvalloille, vaikkapa Noriegan syrjäyttämisestä ja demokratian palauttamisesta maahan –jokohan entinen presidentti on vapautunut vankilasta.

Kyseenalaisempi  kunnia on Panamalla ollut koko latinalaisen Amerikan tarpeisiin 1946 perustetun   amerikkaisten sotilasakatemian kotimaana. Siellä nimittäin koulutettiin koko maanosan tarpeisiin kiduttajia, diktaattoreita ja tappajia.

Tabogassakin on ollut Amerikkkalaisten tukikohta, jälkiä vanhasta sotilasalueesta on edelleen –jopa siis tää meidän talo.

Tässä alcaldi, kunnanjohtaja Ramòn Ramos vaaleassa paidassa ja hatussa 

Panamalaisittain aina marssitaan. Tabogassa marssit ovat minimalistisia verrattuna Panama cityyn, jonka kulkueita seurasin 2006. Siellä koululaisia ja muita ihmisiä oli marssimassa sadoittain tai ehkä tuhansittain. Katuja oli suljettuna tuntitolkulla. Soittajat ovat aina eri koulujen oppilaita ja tytöt marssivat tanssien erilaisten keppien ja huiskujen kanssa –Panama Cityssä ovat todella näyttäviä nuoria naisia minihameineen ja korkeavartisine saappaineen –täällä saaressa vain pikkutyttöjä koulupuvuissaan.

Tabogassa itsenäisyysjuhlallisuudet alkoivat kirkkoaukiolla, jossa ylipäätään Tabogan tapahtumat aina ovat.  Ensin oli  säätöä, säätöä ja säätöä. Yli puoli tuntia aseteltiin kovaäänisiä, etsittiin johtoja, laitettiin lapsia riviin ja taas otettiin pois. Ei ollut säntillistä kuin Hanhijoen koulussa aikoinaan. Lapset seilasivat eestaas ja opettajansa samoin –täällä aina tulee tunne, että asiat eivät ole loppuun asti mietittyjä.

Tässä esitetään perinteistä kansantanssia. Tytöillä vaan kovin pikkuiset parit. Isommat pojat, kun eivät kuulemma suostu tanssimaan. 

Tänä  vuonna koulusta pääsevät saivat punaiset nauhat kaulalleen. Heillähän kohta loppuu lukuvuosi ja alkaa kesäloma. 

Sitten seurasi puheet: ensin pappi, sitten koulun rehtori directora, valtavan korkeissa korkokengissään, hänen jälkeensä alcaldi, eli oikein kunnanjohtaja Ramón Ramos
Minusta tuntuu hienolta, kun nyt tunnen Tabogan kunnanjohtajan  -sain oikein kätellä, kun Aurora esitteli meidät. En minä tietenkään kunnanjohtajaa kätellyt kesken juhlapuheen vaan jo paljon aikaisemmin –silloin kun vielä etsittiin kaiuttimia. No, eipä hän kylläkään tuntunut olevan kovin vaikuttunut tapaamisesta kanssani !  Joten tärkeysefekti jäi kovin yksipuoliseksi.

Juhlapuheiden jälkeen oli oppilaiden huonosti harjoiteltuja esityksiä – tällainenkin ei olisi tullut mieleenkään Hanhijoen koulussa ! No, lapset ovat lapsia ja koulu on sen verran pieni, ettei taida hyviä laulajiakaan kuorollista löytyä – mutta se, että kikattivat kesken esitysten, olihan sentään itsenäisyysjuhla, alkoi vanhaa rehtorin sielua nyppiä. Teki mieli tarttua ruoriin, kun korkokenkäreksi käveli vain keimaillen  edestakaisin.

Rehtori koroissaan

 Tämä tanssiesitys oli aivan mahtava. Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, mikä rooli mustalla kuninkaalla oli - Kolumbialaiseksi  viholliskuninkaaksi hänet päättelin, mutta täytyy tarkentaa Aurooralta kun näämme.

Kotirintamalla on ollut vähän tylsää, kun Kauko sai vatsataudin, jota ruokamyrkytykseksi epäilemme, tiistain ja keskiviikon välisenä yönä – nyt on mennyt jo pari päivää toipilaana välillä kuumeillen. Toivottavasti jo huomenna kunnossa.
Olemme kummasti näillä reissuillamme säilyneet kaikenlaisilta taudeilta, vaikka paljon on reissattu.
Pahin on ollut minun Meksikossa sairastamani ”mätäkurkku” ( ei siis kurkkumätä), josta jopa Suomessa jouduin tartuntariskin takia eristyksiin.

Ruokien ja juomien kanssa ollaan aina yritetty olla todella varovaisia ja  tunnistaa riskit, mutta nyt kuitenkin jokin fiba on käynyt. Ehkä se, että aamulääke  otettu vain viikonloppuisin.  Onneksi tuota vararavintoa on kertynyt, ettei tarvi kovin huolissaan olla vaikkei ruoka ole oikein maittanut pariin päivään. Uni vaivan parantaa sanotaan laulussakin, joten eiköhän se tästä.

Ihan vain seuraksi on levättävä 

En saanut linkitettyä Tabogassa kuvaamani  videon pätkää, mutta tässä linkki johonkin vanhaan Panaman itsenäisyyspapaatiin.
Jos olet kiinnostunut , niin löytyy monia vastaavia Google : Panama indepedencia desfile, niin löytyy vaikka mitä.

Itsenäisyyspäiväparaati

Viikonlopun huumaa ja korvapuustipipareita

Lauantai 29.10. 2016

Vaikka ollaan lomalla, niin viikonloppu on aina viikonloppu.
Viideltä jo heräsin, eikä uni  enää tullut. –olinhan mennyt nukkumaan jo yhdeksältä, -  hetken tuumittuani laitoin Saaralle viestin, että soitellaanko ?
No, Saara vastasi, että just minäkin heräsin, soita vaan. Hmmmm-meillähän on kahdeksan tunnin  aikaero !

Pitkään turinointiikin. Tai ensin minä kuuntelin sujuvasti, mikä vanhan firman. toimintatavoissa olisi korjattavaa ( - Miten tuon tytön puheet kuulostivatkaan niin tutuilta, suorapuheisilta, aidoilta ja rehdiltä) ja sitten hänen intoaan lähteä uusiin haasteisiin Englantiin, Manchesteriin.  On minulla rohkea tytär –uskaltaa täysin uusiin saappaisiin: esimiestehtäviin  Hilti:lle logistiikka-alalle.
Vieras maa, vieras kieli, uusi ala ja uusi tehtävä ! Saara on kuitenkin rohkea haasteita kaipaava  selviytyjä ja pärjää varmasti.

Odotahan vaan  Saara, olemme käymässä vierailulla luonasi nopeammin kuin uskoisitkaan –tai sitten tulemme sinun ja Juhanan  kanssa viettämään viikonloppua Lontooseen.

Äiti-tytär suhteiden hoidon jälkeen olimme valmiit aamulenkille. Mutta missä meidän tiemme ?
Yön rankkasateet olivat käytännöllisesti katson huuhtaissut tiemme menemään. Vedellä valtava voima, onneksi talomme on ollut paikoillaan jo useamman vuosikymmenen, ettei tarvi pelätä kovienkaan sateiden huuhtaisevan meitä yöllä mereen. Onneksi meillä ei ole saarella autoa !
Joka vuosi tapahtuu sama sadeaikaan – aina kysyn, että eikö kunta voisi sementoida tämänkin tien, ettei sateet huuhdo maa-ainesta aina pois. Aina saan saman vastauksen: - varmaan ensi vuonna on sellainen projekti, että tämäkin tie kunnostetaan –sama virsi kotikaupungissakin.
Sementistä täällä tiet tehdään. Siis odotellaan ensi vuoteen.

Aamulenkillä käytiin saaren toisessa päässä missä on paikallinen baari. Vielä pari vuotta sitten alueella oli kyltit, että tässä on turisti-projekti, varmaan saatu jotain turismiprojektirahaa – vähän niinkuin meidän monet EU-projektit.  Nyt siellä oli aika rähjäinen alue muovihevosineen, joita oli tuotu elävien tilalle (joita oli vielä vuosi sitten ) – just niin panamalaista ...... Sinne ne kohta  kauhtuu ja murenee.


Kauko ei suostunut kiipeämään selkään, että olis saatu kunnon kuva

Vanhaan amerikkalaisten bunkkeriin oli tehty baari.

Piipahdin katsomaan ja kukahan se siellä hommissa oli ? Meidän potkut saanut talonmies Remegio . Puoleentoista vuoteen hän ei ole halunnut meitä potkujen jälkeen edes tervehtiä, mutta nyt tarjosin sovinnon kättä. Halattiin ja sovittiin, että ollaan kavereita. Suostui Kaukonkin kättelemään. Tuli hyvä mieli varmaan kaikille. Potkut ei muuksi muutu, nyt meillä on vallan mainio luotettava Jose talkkarina, emmekä mistään hinnasta enää Remegioon vaihda( emme, vaikka ilmaiseksi tulisi) , mutta emme kanna kaunaa puolin emmekä toisin, vaikka velat eivät tulleet koskaan maksetuiksi, Nyt ei tunnu olevan vaaraa, että vuoden sähkölaskut jäisivät maksamatta.

Viikonlopun aamiainen lenkin ja uinnin jälkeen on lähes täydellinen.
Kyllä, näet aivan oikein rommiahan siinä on snapsillinen viikonlopun kunniaksi.
Mitä, eikö tämä olekaan viiden tähden hotelli ! –hedelmät unohtuivat. No, varmaan huomenna sunnuntaina Kauko laittaa hiukan paremmaksi.

Tänään maksettiin Josen tekemät extra-työt ja lokakuun palkka. Loppuvuoden palkan toivoi lähetettävän vasta vuodenvaihteessa, että voi ostaa lapsille tarvikkeita. Hänellä on yksi lapsi Panamassa, noin 12-vuotias tyttö ja sitten jossain maalla Panaman ulkopuolella 5-vuotias poika ja pojan äiti, joille hän on rakentanut talon. Sinne hän suuntaa, kun on saanut rahaa. Näyttää kuvia rakentamassaan talosta ja perheestään.

Jose naapurin pihalla allasta korjaamassa

Lauantai- päivän kunniaksi päätimme lähteä ”ulos” hurvittelemaan. Täällä pitää lähteä ulos jo iltapäivällä, sillä vähäiset paikat sulkeutuvat viimeisen lautan startattua Panamaan – ja se tapahtuu jo viiden maissa iltapäivällä.

Huomaathan itsenäisyyspäivä lähestyy !

Syötiin, juotiin olutta ja viiniä, eikä tultu edes taxilla kotiin – tuhlattiin kokonaista 25 dollaria !
Kalliiksi tulee nämä viikonloppujen hurvittelumatkat ! Huomenna syödään eilistä lihakeittoa.

Sunnuntai hurahti kirjaa lukien ja ristikoita tehden – Ai niin, olihan minulla myös pyykkipäivä.

Maanantaina leivoin pullaa. Tai paremminkin leivoin pieniä korvapuustikeksejä. En tuonut tällä kertaa kuivahiivaa kotoa, kun hiivaa oli täällä ennestään. . Tiedoksi vaan, että kuivahiivakin menee vanhaksi. Reilusti laitoin, mutta lopputulos oli silti ankea: pieniä hiukan pohjasta palaneita korvapuustipikkuleipiä. Voi, sokeri ja kaneli maistuvat mukavilta myös pipareissa ja kodin tuoksu toi kyllä leipomispäivän tunnelman.

Leivonnaisten leipominen on onnistuessaankin kaasu-uunissa haasteellista, koska lämpö tulee vain alhaalta. Palaa helposti alaosasta.

Muutoinkin, kun tänne tulee pidemmäksi aikaa kannattaa raahata hiukan jauhoja mukana. Ihan normikaupasta kun saa vain maissi- ja vehnäjauhoja.  Valkoinen pullamössöleipä, kun alkaa helposti tökkiä. Ollaan myös raahattu aina hiukan ruisleipää tullessamme, jotta aamupalalla  saa kunnon rukiista. Meillä kun on täällä kaikki perustarvikkeet ja vaatteet, niin laukkuun mahtuu hiukan Suomi-tuotteita –ei kuitenkaan makkaraa ja maksalaatikkoa.

Elämää nyt ja 10 vuotta sitten

27.10. 2016

Kotisaari vuonna 2016 

Tuumin tässä tänään lautalla kauppareissulla  kohti Panamaa, että minä olen kulkenut Tabogan saarella jo kymmenen vuotta. 2006 tulin ensimmäisen kerran ihan yksinäni. Ihastuin saaren tunnelmaan ja kauneuteen. Soitin Kaukolle, että eläkepäiviemme  paikka on löytynyt.

Silloin en vielä edes tiennyt onko saarella taloja tai tontteja myynnissä, mutta Taboga täytti kaikki toiveemme: rauhallinen paikka, joka ei ole täynnä ulkomaalaisia, vaan josta löytyy alkuperäisväestöä, lämmin maa ympäri vuoden, tropiikin kauneus, kohtuullinen saavutettavuus lentokoneella, kultuuripalvelut saavutettavissa ja kauppa ym tarvikkeet ostettavissa lähes ”länsimaiseen tyyliin”.

Taboga täytti vaatimuksemme. Ehkä yllätyksenä hiukan tuli miten hankalaa lopulta on raijata tänne tavaraa: olemmehan nämä vuodet rempanneet taloa ja on ollut kyllä aikamoinen koettelemus kuljettaa Panama-citystä, laatat, sementtisäkit, pakastimet, pesukoneet, uudet ovet, huonekalut...... Monta hikipisaraa on valunut ja aika monesti on pinnan venymistä harjoiteltu.
Dollareitakin on ”hukkaantunut” tähän saarisysteemiin, kun molemmissa päissä tarvitaan kantajat, autot jne. Halvemmaksi olisi tullut talo mantereelta.

Tässä kantajamiehet odottavat laiturilla, josko sais jotain kannettavaa ja dollarin jos toisenkin palkaksi.

Omalta tämä koti kuitenkin tuntuu vuosien työn tuloksena. Välillä suunnittelemme tämän myymistä, mutta kun tänne tulee, tulee tunne, ettei tästä raaski sittenkään luopua.

Kymmenen vuotta olen tällä kulkenut ja taidan kuitenkin olla ainut perheestä,  joka ei ole edelleenkään nähnyt delfiinejä  livenä. Se on niin väärin.

Pientä seikkailumieltä, joustoa ja sopeutuvaisuutta täällä matkustavalta vaaditaan. Tämä ei ole sama kuin viiden tai edes neljän tähden  matka Kanarialle.  Jos pelkää, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan tai palvelutaso ei ole länsimaista laatua, niin ei kannata harkita matkaa Panamaan tai ylipäätään lattarimaihin.




Hinnat ovat täällä nousseet kymmenessä vuodessa, mutta niin on elintasokin. Esim. Autokanta on parantunut huimasti: -enää ei tarvi taksissa istuessaan pitää ovea samalla paikoillaan.
Litran viinitötsäkin on kallistunut 300 prosenttia. Muistan sen tarkalleen maksaneen 99 centtiä  vuonna 2006, nyt siitä saa pulittaa jo kolme dollaria.

Kauppakassi lienee kuitenkin vielä alle LIDL:n tason. Tänään ostettiin lähes kaikki ruoka seuraavaksi kolmeksi viikoksi. Hinnaksi  tuli 130 dollaria, siis hiukan yli 100 euroa ja
Ostoksiin sisältyi  viisi litraa viiniä ja yksi rommipullo, jotka jo Suomessa olisivat tehneet  varmaan lähes 80 euroa. Lasti piti kuitenkin sisällään pari kiloa, kanaa, jauhelihaa, soppalihaa, juustoa, kahvia, hedelmiä, juureksia....... Nyt kelpaa kutsua hiukan vieraitakin syömään.
Tarjan ja Hannun perhettä ainakin odotamme jonain viikonloppuna käymään.

                                                                                                                
Tämä herra tässä on saanut uuden kolmen dollarin hatun ja siksi niin tyytyväinenä myhäilee.... Vai johtuuko kaljalasista , joka on edessään.
                                                                                                               
Eilen kävin tervehtimässä Panaman siskoani Aurooraa, hän oli töissä nettibaarissa. Täällä on kunnalla ilmainen pikkuinen nettibaari: noin kymmenen konetta – joskin se oli nettibaari ilman nettiä. Vikaa yritettiin korjailla, mutta ilman tulosta.
Nykyaikaan Taboga on kyllä siirtynyt, koska siellä oli automaatti, jolla voi ladata puhelimeen nettiä, puheaikaa tai vaikkapa rahaa metro-korttiin.

Aurooran kanssa surimme yhdessä abuelan, isoäidin kuolemaa. Auroora kertoi viimeisistä ajoista. Isoäiti oli kuitenkin saanut kuolla kotiin omaan rakkaaseen paikkaansa ja tullut haudatuksi saareen läheistensä kanssa samaan hautaan.


Tässä viimeinen kuva abueeelasta meillä.

Ja tässä meistä viimeinen yhteiskuva.


Koululla ei kuulemma ole nettiä, jokunen tietokone, mutta ilman yhteyttä ulkomaailmaan.
Jo kymmenen vuotta sitten suunnittelin Suomi- Panama –seuran perustamista, jotta voisi joskus hakea jotain  kehitysprojektirahoja tänne saareen, mutta perustamatta on jäänyt koko yhdistys ja yksityishenkilö ei kait moisia rahoja voi anoa. Koulu tarvitsisi kipeästi uudistusta, sekä kunnollisen englannin opetuksen. Lapset, jotka käyvät saaressa koulunsa osaavat todella surkeasti englantia ja ovat sitten todellisissa vaikeuksissa, jos haluavat jatkaa opintojaan kaupungissa.
- kaukana on Suomen hallituksen digiloikat vielä panamalaisesta koulumaailmasta.

Kymmenen vuotta sitten saarella oli vain muutama auto: kunnalla  auto roskien kuljetukseen ja pari-kolme pickup-taksia. Nyt saarella on kymmeniä autoja, suurin osa pikkuisia golf-kärryjä tai mönkijän tapaisia kärryjä. Se kehitys on kyllä ihan älytön. Rannassa kulkee vain yksi pikkuinen parin metrin levyinen tie ja samanlainen saaren yläosiin. Autot eivät mahdu ohittamaan toisiaan ja sitten vanhemmat esim. kuskaavat lapsia kouluun – kohta tarvitaan täälläkin liikkuva koulu -projektia ! Matkaa ei kellään voi olla yli kilometriä !

Muutoin elämä saaressa on aikalailla ennallaan: hyvin rauhallista ja miellyttävää. Viikonloppuisin hiukan enemmän elämää uimarannalla, kun Panama- citystä tulee väkeä viettämään uimarantapäivää.

Yhteydet saareen ovat parantuneet, lauttoja kulkee useammin. Matka on myös kallistunut:  10 dollaria suuntaansa on minusta paljon, varsinkin paikallisille asukkaille ja kyllä heidänkin on säännöllisesti käytävä kaupungissa asioilla.

No, sitten toisaalta. Uusi vesilaitos valmistui jo yli vuosi sitten, mutta vieläkään ei kaikilla ole vesisopimusta tehtynä –ei meilläkään. Panamasta tulee joskus joku, siis mañana, ja sitten tehdään sopimus. Sitten aletaan maksaa vesimaksua, joka tulee olemaan meillekin peräti 3 dollaria kuussa.
- Edes uima-alas ei nosta hintaa.
On tämä sellaista mañana -meininkiä, että kiireisen virkanaisen uraa tehneenä tekee oikein hyvää välillä hengähtää.

Tässä terassilla viinilasin ääressä tropiikin lämmössä ajatukseni hetken piipahtavat Imatran kiireiden keskellä: budjettia, kampuksia, lautakuntia ym. siellä viilaavat rakkaat entiset kollegani Leenat, Tuulat, Minnat,  ja muut. No, heitä ajatellen täytän viinilasin toistamiseen, ovathan he nyt nukkumassa ja pian heräävät pimeään räntäsateiseen  lokakuun Etelä-Karjalaiseen  aamuun (anteeksi ystävät – mutta tehän tunnette minut hiukan satiirisena henkilönä).

Kymmenen vuotta sitten ei kulkenut tällaista katamariinia.

Tätä hotellia on rakennettu kaikki nämä kymmenen vuotta. Valmista ei ole vieläkään.

Toisaalta kaupunkiin nousee pilvenpiirtäjiä monta vuosittain. Kymmen vuotta sitten korkeita taloja oli muutama, nyt niitä on satoja. Metrolinja edistyy nopeammin kuin Suomessa. Eka linja on valmis ja toinenkin ehtii varmaan valmistua ennen kuin länsimetro on avattu. 

Tässä meidän illan ratto 

Nyt on ilta jo pimennyt, viini lasi tyhjennyt, mutta ihanaa -tulikärpäset ilmestyneet !

https://www.stara.fi/2014/04/06/tulikarpaset-ovat-luonnon-valotaiteilijoita/