Elämää nyt ja 10 vuotta sitten

27.10. 2016

Kotisaari vuonna 2016 

Tuumin tässä tänään lautalla kauppareissulla  kohti Panamaa, että minä olen kulkenut Tabogan saarella jo kymmenen vuotta. 2006 tulin ensimmäisen kerran ihan yksinäni. Ihastuin saaren tunnelmaan ja kauneuteen. Soitin Kaukolle, että eläkepäiviemme  paikka on löytynyt.

Silloin en vielä edes tiennyt onko saarella taloja tai tontteja myynnissä, mutta Taboga täytti kaikki toiveemme: rauhallinen paikka, joka ei ole täynnä ulkomaalaisia, vaan josta löytyy alkuperäisväestöä, lämmin maa ympäri vuoden, tropiikin kauneus, kohtuullinen saavutettavuus lentokoneella, kultuuripalvelut saavutettavissa ja kauppa ym tarvikkeet ostettavissa lähes ”länsimaiseen tyyliin”.

Taboga täytti vaatimuksemme. Ehkä yllätyksenä hiukan tuli miten hankalaa lopulta on raijata tänne tavaraa: olemmehan nämä vuodet rempanneet taloa ja on ollut kyllä aikamoinen koettelemus kuljettaa Panama-citystä, laatat, sementtisäkit, pakastimet, pesukoneet, uudet ovet, huonekalut...... Monta hikipisaraa on valunut ja aika monesti on pinnan venymistä harjoiteltu.
Dollareitakin on ”hukkaantunut” tähän saarisysteemiin, kun molemmissa päissä tarvitaan kantajat, autot jne. Halvemmaksi olisi tullut talo mantereelta.

Tässä kantajamiehet odottavat laiturilla, josko sais jotain kannettavaa ja dollarin jos toisenkin palkaksi.

Omalta tämä koti kuitenkin tuntuu vuosien työn tuloksena. Välillä suunnittelemme tämän myymistä, mutta kun tänne tulee, tulee tunne, ettei tästä raaski sittenkään luopua.

Kymmenen vuotta olen tällä kulkenut ja taidan kuitenkin olla ainut perheestä,  joka ei ole edelleenkään nähnyt delfiinejä  livenä. Se on niin väärin.

Pientä seikkailumieltä, joustoa ja sopeutuvaisuutta täällä matkustavalta vaaditaan. Tämä ei ole sama kuin viiden tai edes neljän tähden  matka Kanarialle.  Jos pelkää, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan tai palvelutaso ei ole länsimaista laatua, niin ei kannata harkita matkaa Panamaan tai ylipäätään lattarimaihin.




Hinnat ovat täällä nousseet kymmenessä vuodessa, mutta niin on elintasokin. Esim. Autokanta on parantunut huimasti: -enää ei tarvi taksissa istuessaan pitää ovea samalla paikoillaan.
Litran viinitötsäkin on kallistunut 300 prosenttia. Muistan sen tarkalleen maksaneen 99 centtiä  vuonna 2006, nyt siitä saa pulittaa jo kolme dollaria.

Kauppakassi lienee kuitenkin vielä alle LIDL:n tason. Tänään ostettiin lähes kaikki ruoka seuraavaksi kolmeksi viikoksi. Hinnaksi  tuli 130 dollaria, siis hiukan yli 100 euroa ja
Ostoksiin sisältyi  viisi litraa viiniä ja yksi rommipullo, jotka jo Suomessa olisivat tehneet  varmaan lähes 80 euroa. Lasti piti kuitenkin sisällään pari kiloa, kanaa, jauhelihaa, soppalihaa, juustoa, kahvia, hedelmiä, juureksia....... Nyt kelpaa kutsua hiukan vieraitakin syömään.
Tarjan ja Hannun perhettä ainakin odotamme jonain viikonloppuna käymään.

                                                                                                                
Tämä herra tässä on saanut uuden kolmen dollarin hatun ja siksi niin tyytyväinenä myhäilee.... Vai johtuuko kaljalasista , joka on edessään.
                                                                                                               
Eilen kävin tervehtimässä Panaman siskoani Aurooraa, hän oli töissä nettibaarissa. Täällä on kunnalla ilmainen pikkuinen nettibaari: noin kymmenen konetta – joskin se oli nettibaari ilman nettiä. Vikaa yritettiin korjailla, mutta ilman tulosta.
Nykyaikaan Taboga on kyllä siirtynyt, koska siellä oli automaatti, jolla voi ladata puhelimeen nettiä, puheaikaa tai vaikkapa rahaa metro-korttiin.

Aurooran kanssa surimme yhdessä abuelan, isoäidin kuolemaa. Auroora kertoi viimeisistä ajoista. Isoäiti oli kuitenkin saanut kuolla kotiin omaan rakkaaseen paikkaansa ja tullut haudatuksi saareen läheistensä kanssa samaan hautaan.


Tässä viimeinen kuva abueeelasta meillä.

Ja tässä meistä viimeinen yhteiskuva.


Koululla ei kuulemma ole nettiä, jokunen tietokone, mutta ilman yhteyttä ulkomaailmaan.
Jo kymmenen vuotta sitten suunnittelin Suomi- Panama –seuran perustamista, jotta voisi joskus hakea jotain  kehitysprojektirahoja tänne saareen, mutta perustamatta on jäänyt koko yhdistys ja yksityishenkilö ei kait moisia rahoja voi anoa. Koulu tarvitsisi kipeästi uudistusta, sekä kunnollisen englannin opetuksen. Lapset, jotka käyvät saaressa koulunsa osaavat todella surkeasti englantia ja ovat sitten todellisissa vaikeuksissa, jos haluavat jatkaa opintojaan kaupungissa.
- kaukana on Suomen hallituksen digiloikat vielä panamalaisesta koulumaailmasta.

Kymmenen vuotta sitten saarella oli vain muutama auto: kunnalla  auto roskien kuljetukseen ja pari-kolme pickup-taksia. Nyt saarella on kymmeniä autoja, suurin osa pikkuisia golf-kärryjä tai mönkijän tapaisia kärryjä. Se kehitys on kyllä ihan älytön. Rannassa kulkee vain yksi pikkuinen parin metrin levyinen tie ja samanlainen saaren yläosiin. Autot eivät mahdu ohittamaan toisiaan ja sitten vanhemmat esim. kuskaavat lapsia kouluun – kohta tarvitaan täälläkin liikkuva koulu -projektia ! Matkaa ei kellään voi olla yli kilometriä !

Muutoin elämä saaressa on aikalailla ennallaan: hyvin rauhallista ja miellyttävää. Viikonloppuisin hiukan enemmän elämää uimarannalla, kun Panama- citystä tulee väkeä viettämään uimarantapäivää.

Yhteydet saareen ovat parantuneet, lauttoja kulkee useammin. Matka on myös kallistunut:  10 dollaria suuntaansa on minusta paljon, varsinkin paikallisille asukkaille ja kyllä heidänkin on säännöllisesti käytävä kaupungissa asioilla.

No, sitten toisaalta. Uusi vesilaitos valmistui jo yli vuosi sitten, mutta vieläkään ei kaikilla ole vesisopimusta tehtynä –ei meilläkään. Panamasta tulee joskus joku, siis mañana, ja sitten tehdään sopimus. Sitten aletaan maksaa vesimaksua, joka tulee olemaan meillekin peräti 3 dollaria kuussa.
- Edes uima-alas ei nosta hintaa.
On tämä sellaista mañana -meininkiä, että kiireisen virkanaisen uraa tehneenä tekee oikein hyvää välillä hengähtää.

Tässä terassilla viinilasin ääressä tropiikin lämmössä ajatukseni hetken piipahtavat Imatran kiireiden keskellä: budjettia, kampuksia, lautakuntia ym. siellä viilaavat rakkaat entiset kollegani Leenat, Tuulat, Minnat,  ja muut. No, heitä ajatellen täytän viinilasin toistamiseen, ovathan he nyt nukkumassa ja pian heräävät pimeään räntäsateiseen  lokakuun Etelä-Karjalaiseen  aamuun (anteeksi ystävät – mutta tehän tunnette minut hiukan satiirisena henkilönä).

Kymmenen vuotta sitten ei kulkenut tällaista katamariinia.

Tätä hotellia on rakennettu kaikki nämä kymmenen vuotta. Valmista ei ole vieläkään.

Toisaalta kaupunkiin nousee pilvenpiirtäjiä monta vuosittain. Kymmen vuotta sitten korkeita taloja oli muutama, nyt niitä on satoja. Metrolinja edistyy nopeammin kuin Suomessa. Eka linja on valmis ja toinenkin ehtii varmaan valmistua ennen kuin länsimetro on avattu. 

Tässä meidän illan ratto 

Nyt on ilta jo pimennyt, viini lasi tyhjennyt, mutta ihanaa -tulikärpäset ilmestyneet !

https://www.stara.fi/2014/04/06/tulikarpaset-ovat-luonnon-valotaiteilijoita/