Uuden vuoden toive

Vuosi 2019 alkaa olla paketissa. Useat meistä miettivät vuoden vaihtuessa, mennyttä tai menneitä vuosia, sekä pohtii tulevaa.

Jokainen elämäni vuosi on ollut merkityksellinen. Kun miettii elämää taaksepäin, mahtuu varmaan jokaiseen vuoteen omat ilonsa ja surunsa, niin kuin kait elämään kuuluukin -vai kuuluuko?  Joskus miettii, onko niin, että voidakseen tuntea iloa ja onnea, on tarvinnut kokea surua, ahdistusta ja pettymystä. Voiko ihminen olla onnellinen koko elämänsä ? Tietääkö silloin, mitä onni on. Juuri, kun luulee kaiken olevan hyvin, astuu suru huoneeseen.

Ihmisten surun, kuten ilon aiheetkin ovat vain niin kovin erilaiset. Minusta usein tuntuu, että luulemme surumme ja ahdistuksemme olevan ainutlaatuisia -luulemme, että "niillä toisilla" suruja  tai pettymyksiä on vähemmän. Kun lopulta avaudumme ja kerromme, mikä mieltämme painaa, huomaamme, että joillakin ystävillämme ja tuttavillamme on repussaan paljonkin  kannettavaa.

Täällä kaukana lämmössä ja kauneudessa, jossa on aikaa ajatella, kaipaan Emiliaa suunnattomasti.
Kuljen välillä pimeässä tunnelissa avaten tuntemattoimia ovia ratkaisuja etsien. Jokaisen oven takana vain ääretön hiljaisuus. Yritän ajatella, että Emilian ratkaisut ovat hänen omia valintojaan ja hän elää elämäänsä niiden kanssa - sitten ajatukseni kääntyy päinvastaiseen - ovatko valinnat todellakin Emilian valintoja? Jokaisen vuoden vaihtuessa salaa hiljaa toivon, että tilanne muuttuisi ja saisimme rakkaan tyttäremme takaisin.

Suruni kirjoittaminen paperille auttaa minua huomaamaan myös kaikki iloiset ja ihanat asiat, joita ympärilläni on. Emiliasta on vain niin vaikea puhua, koska se sattuu kovasti ja vie voimia -enkä sitä  siksi usein julkisesti teekään.

Täällä saarella ilma on muuttunut kesäksi - tarkoittaa, että kuuma ilma on entistäkin kuumempaa ja sateita ei juuri lainkaan. Täällä on kuitenkin kauniin vihreää läpi vuoden, koska ilmankosteus on niin suuri -sademetsässä kun ollaan - tai jos ei nyt koko aikaa sademetsässä, niin tropiikissa ainakin.

Eilen kiipesin saaren yhdelle huipuista. Nää huiput eivät kovin korkeita olekaan. Saaren korkein kohta on 340 metriä ja  eilinen huippu oli vain noin 200 m. Reitti oli hankala -varsinkin paluumatka.
Polku kulkee aika suoraan ylös ja vierivät kivet tällaiselle puolisokealle lyhytjalkaiselle muodostivat todellisen  uhan -Kaukon illalla veistelelemä kävelysauva pelasti minut suuremmilta kolhuilta. Ennen huipulle oli jyrkimpään kohtaan rakennettu portaita, joista jäljellä oli ainoastaan muutama terävä rautapalkki. On kamalan surullista huomata vanhenevansa ja muuttuvansa entistä kömpelömmäksi - vai johtuivatko ongelmat sittenkin vain huonokuntoisesta polusta.

Sää oli onneksi melko pilvinen ja ylhäällä olotilaa raikasti vieno aamutuuli. Ylhäältä tähyilin, josko Kauko on minulle aamukahvit keittänyt, matkaan kun lähdin miehen viellä nukkuessa. Kahvit oli keitetty ja aamuinti vetriytti jummittuneet lihakset.

Joulu solahti täällä yhtä nopeasti, kun sillä on tapana  lopulta solahtaa, vaikka sitä usein niin pitkään valmistellaan. Kävimme joulutervehdyksellä Tabogalaisen perheeni luona ja "Panama-siskoni" sai odottamansa joulusuklaat. Istuimme tovin parvekkeellä kuulumisia kertoillen Aurooran istuessa keinutuolissa, jonka mummo- vainaalle vuosia sitten ostimme joululahjaksi hajonneen tilalle.

Perhe onkin ollut osa Tabogalaista elämäämme kaikki nämä kuluneet kolmetoista vuotta. On ollut hieno kokemus seurata Tabogalaisen perheen arkea. Huomata, miten monet asiat ovat samoin kuin meillä Suomessa ja sitten taas välillä havahtua siihen, miten valtavasti monet asiat poikkeavat omasta arjestamme. 

Jouluseimi on kodissa valtava ja vie olohuoneesta puolet.

Naapurien jouluvalot - ulkoiseen joulukoristeluun täällä uhrataan aikaa, vaivaa ja rahaa.

Joululahjaksi saatu mielenkiintoinen upeasti kirjoitettu Finlandia-palkittu on luettu, joten nyt voi katseen siirtää jo tulevaan vuoteen.

Lämmin joulutervehdys ystävilleni

Aikaa on jo kulunut saarella niin paljon, etten pysy enää laskuissa. Elämä alkaa rullata, niin kuin toivonkin sen täällä rullaavan. Ensimmäinen viikko meni Kaukoa hoivatessa, mutta nyt olen saanut aikaa myös  itselleni. Kylän kukot huolehtivat, että täällä herää aamulla anivarhain. Ennen seitsemää olen jo aamulenkillä. Aamutuimaan ei ole niin kuuma kuin päivällä, jaksaa talsia sellaisen tunnin lenkin ennen aamukahvia.

Päivän muihin rutiineihin kuuluu vesijumppaa ja uintia, lekottelua riippumatossa tai espanjan opiskelua. Välillä täytyy laittaa ruokaa tai käväistä kylän kaupassa ostamassa ruokatarvikkeita.

Joulukiireet täällä ei mieltä tavoita, vaikka porkkana- ja perunalaatikko paistuvat uunissa juuri nyt.

Ihan kotimaista joulua ei ole tarkoituskaan laittaa, eikä kaikkia tarvikkeita saarelta, eikä edes Panama-citystä, saakaan. Piimälimppua ja kotijuustoa tulen kaipaamaan.

Joulu ollaan Kaukon kanssa täällä ihan kahdestaan. Martta ja Kalle lähtivät Bahamalle kavereiden luo joulun viettoon.

Jos oikein muistelen, tämä on neljäs joulumme täällä. Yksi on vietetty Kaukon kanssa ennenkin kahdestaan, yhtenä mukana oli Juuso, Jenni, Saara ja Jasmine, kun taas viisi vuotta sitten saatiin sisaruksiani puolisoineen pariksi viikoksi vieraiksemme; Airi, Maija, Jaakko ja Jorma. 

Lapsia on tiettysti ikävä, mutta onneksi kaikilla on muitakin läheisiä, niin että vaihtelu taitaa vaan virkistää. Eipä ole ainakaan paineita ehtiä vierailla kaikissa mummoloissa. Saarakin lähti Juhanan kanssa Australiaan Jasminen luokse. Heille jouluaattokin tuleekin 16 tuntia aikaisemmin kuin meille – tuo maapallon pyörimisliike kyllä auttaa joulupukkiakin kiireen hallitsemisessa.

Tänään täytyy käydä viemässä joulusuklaat Aurooralle - ehti jo kysäistä, että etkö Ulla muistanut suklaata tuodakaan kuten tavallisesti.  Onneksi muistin pyytää Kaukoa ostamaan suklaarasian Suomesta, kun en tietenkään voinut niitä Perun kautta kuljettaa - eikä varmastikaan olisi ollut mitään jäljelläkään, sillä kymmenen suklaalevyä upposi kummasti vapaaehtoisten porukkaan. Suunnittelinkin, että lähetän suklaata Suomesta Peruun sitten palattuani - niin ja ehkä vähän salmiakkia kiusaksi.

Kun käyn aamulenkillä, niin kaikki kyselevät Kaukon vointia. Juorut kulkevat tässä kylässä aika vikkelään - kaikki tuntuvat tietävän kaiken kaikkien asioista. Niinpä Kaukonkin sairaalareissu on saarelaisten tiedossa - eikä siinä tietenkään mitää pahaa olekaan. Välillä vaan miettii, mikä osa erilaisista kiertävistä jutuista on totta. Samapa taitaa olla meininki pikkukylissä Suomessakin. Se on minusta todella ärsyttävää.

San Pedro vuodelta 1524

Saaren kirkko colonialistiselta ajalta, vuodelta 1524, on saaren nähtävyys. Kirkko on latinalaisen Amerikan toiseksi vanhin. Kirkon ja kylän perusti espanjalainen pappi Hernando de Luque, jonka ansiosta saari sai nimekseen Taboga.  Espanjalaiset olivat kastaneet saaren San Pedroksi, mutta Luque puolusti alkuperäiskansoja ja saari sai nimekseen alkuperäiskielen mukaan Aboga, joka tarkoitti runsasta kalansaalista. T lienee tullut nimen eteen myöhemmin.

Saaren patroona, miespyhimys on kuitenkin on Pyhä Pietari. Naispyhimys, patroona on Virgen Carmen. Molemmille on  rakennettu saarelle lukuisia isompia ja pienempiä alttareita. Heidän päiviään juhlitaan kulkuein ja jumalanpalveluksin. Pyhän Pietarin päivänä saarta kierretään venekulkueena, ammutaan ilotulitteita ja pappi veneestään pirskottaan vettä veneiden ja matkustajien päälle heitä siunaten.

Virgen del Carmenin alttari

Saari on ollut monena taistelukenttänä vuosisatojen saatossa. Merirosvot ovat taistelleet saaren helmisaaliista ja Henry Morgan, joka tuhohosi Panma viejon on ollut myös Tabogan kannalta vahingollinen.  Kun espanjalaiset lähtivät saarelta 1500-luvun alkupuolella Pizzarro Perun valloitukseena  ja Almagro Chileen, on saari saanut tottua vielä 1800- luvullakin vieraaseen valtaan. Amerikkalaiset rakensivat merivoimien tukikohtia saariin, joista muistoina monia rakennelmia ja punkkereita. Meidänkin talo on ollut amerikkalaisen sotilaiden koti  -asuntolan jäänteet löytyivät uima-allasta rakennettaessa. Mitään kulta tai helmisaaliita ei tontilta ole toistaiseksi löytynyt.

Ihanaa jouluaikaa kaikille tältä kukkien saarelta.  Taboga, isla de las flores.

Elämä voittaa

Tämä on niin minun lempikasvini täällä. Gananga, josta myös tehdään parfyymia.

On niin ihanaa, kun Kauko voi jo tosi hyvin. Kanakeitto, lihasoppa ja salaatti on jo maistunut parin päivän ajan. Enää vuorokauteen ei ole kuume noussut, joten kuumelääkettä ei ole enää tarvittu. Viimeinen piikki persuksiin antibioottia tänään, pillerit jatkuvat vielä pari päivää. Sitten nähdään, onko tauti talttunut vai vieläkö yrittää lannnistaa meitä. Jos hiukankin kuume vielä nousee, niin ampaistaan kyllä heti tohtorin puheille.

Salaati ja paahtoleipä maistuu potilaalle iltapalaksi

Mietin jo tässä, että perustanko paikallisen sairaalan, sillä nyt talkkarimiehemme on ollut todella kipeä. Oksennellut pari päivää. Jos tummaihoinen voi olla kalpea, niin sitä hän oli todella tänään.

Söi pikkuisen antamaani kanakeittoa ja lupasi palata illalla, jos voi paremmin - eipä ole palannut.

Annoin hänelle lääkärin Kaukolle määräämiä energiajuomia, kun Kauko ei niitä kyllä enää tarvitse.

Jose asuskelee saarella yksin perheen ollessa Panaman maaseudulla. Toivottavasti ei ole mitään vakavaa, umpparia tai sellaista. Sanoin hänelle, että voi kyllä tulla tänne sairastamaan - siinä se menee kaksi potilasta kuin yksikin, muttei ole tullut.

Tänään uskalsin jo jättää Kaukon hetkeksi yksin kotitalolle ja lähdin kävelylle tuulettumaan saaren toiseen päähän. Samalla hain uudensta kiinalaisen kaupasta kananmunia. Ennen saaren toisessa päässä oli kiinalainen ravintola, nyt olivat sen kaupaksi muuttaneet.

Samalla kauppareissulla ehdin menomatkalla ottaa kuvia saaren kaunista kukista ja ihailla saaren siistiytymista ja kehitystä. Paluumatkalla tulikin sitten vettä kuin saavista kaataen niskaan. Sepä ei paljoa haittaa lähes kolmenkymmenen asteen lämmössä, kun kotona odottavat kuivat vaatteet.

Täällähän on vain kaksi vuodenaikaa; sadekausi ja kuivakausi. Sadekausikin tarkoittaa tropiikissa sitä, että ilmankosteuden ollessa valtaisa vesi haihtuu päivän mittaan auringon vaikutuksesta ilmaan ja sataa sitten iltapäivällä rankasti alas. Näin ne sademetsät syntyvät - todella harvoi sataa koko päivän.

Väkeä oli kylillä paljon liikenteessä, olihan viikonloppu ja lapsillakin joululoma on alkanut. Joululoma on niin kuin meidän kesäloma, silloin vaihtuu lukuvuosi ja lomaa jatkuu aina helmikuulle.

Saari kehittyy ja siisteytyy vinhaa vauhtia. Tämä on ollut sellasta muoviroskan valtakuntaa ja nyt ei Panaman kaupungissakaan enää saa muovikasseja ostoksille vaan on ostettava sellaiset kuitukassit kuin meilläkin -hieno juttu minun mielestä.

Saarella myös enimmäiset jätteen keräilyastiat tölkeille ja muovipulloille. Vaikka on saaren toisessa päässä, niin meistä tulee kyllä esimerkkiperhe, joka kiikuttaa jätteet kierrätykseen. Jos jaksaa kantaa täydet kaljat
- ja säilyketölkit kaupasta, niin jaksaa kyllä viedä tyhjätkin takaisin. Saarelaiset eivät kuulemma niitä vielä käytä, mutta jostainhan se on aloitettava. Toivottavasti ovat myös suunnitelleet astioiden tyhjennyksen muutoin kuin viemällä saaren kaatopaikalle.

Upea posliinikukka kotiaidassamme köynnöksenä -tuoksu on hurmaava.

Ilalla vielä pelattiin Kaukon ehdotuksesta tovi jazzia, joka on merkki sairauden häipymisestä.
Häviäjä sai rangaistukseksi aamukahvin keittovuoron - eipä siis aamuni vieläkään helpottuneet.

Toivon, että jo huomenna pääsisin normaaleihin Taboga rutiineihini; aamulekki auringon noustessa, uinti ja aamukahvi. Yleensä täällä minun tulee kuntoiltua reippaasti. Nyt kuntoilu on jäänyt allasjumpan varaan.

Kauhujen yö

Paluumatka sairaalareissulta taitettiinkin sitten ihan normaalillla yhteysaluksella

Eipä ole alkanut aikamme Panamassa kovinkaan leppoisissa merkeissä. Minä saavuin saarelle päivää ennen Marttaa, Kallea ja Kaukoa. Kaukolla oli ilmeisesti noussut kuume jo lentokoneessa, vaikka kuumeen inhottava läsnäolo todettiin vasta saarella. Ensin epäilimme lentomatkan rasitusta verenpainetautiselle, sitten aprikoimme viikkoa ennen matkaa otetun influenssapiikin vaikutuksia.

Olohan sitten kuitenkin päivä päivältä paheni ja pelko sydämen rasituksesta ja verenpaineesta alkoi kaivertaa mieltä. Onneksi meitä oli kolme pohtimassa ratkaisuja -Kaukosta ei ollut enää pohtijaksi. Martalla onneksi myös hoitoalan koulutusta ja konsultoi myös Piiaa Suomessa. Lähdimme paikalliseen saaren omaan terveyskeskukseen, jossa auttavaisuus ja ystävällisyys on huippua.

Mieli rauhoittui, kun verenpaine oli kohtalainen, sydämen rytmikin ok. Varmistettiin veren sokerit ja denque-kuumeet. Kauko laitettiin tiputukseen ja sai todella vahvaa kuumeen alentavaa lääkettä. Siinä vaiheessa päätelmä oli, että sittenkin ehkä jokin virus. Saarella ei ole valitettavasti omaa labraa.

Kaukon olotila sitten paranikin kummasti ja pystyi kotonakin syömään ja juomaan hiukan. Martta ja Kalle saattoivat keventynein mielin valmistella lähtöä paikallisten ystäviensä Markin Ja Susanin kanssa Kolumbiaan viikoksi.

Tiistai-aamuna ”nuoriso” sitten starttasi Panama-cityyn ja minä jäin keventynein mielin yksin hoivaamaan potilasta. Potilas söi pienen lounaan ja minä kävin rauhoittunein mielin uimassa altaassa ja vesijumppaamassa. Olin juuri istahtanut terassille pyyhe ympärillä, kun Kauko alkoi valittaa makkarissa: Kuume nousi vartissa 40 asteeseen, mies tärisi tai lähinnä hyppi sängyssä kuin durasel-pupu epäkunnossa. Kasvot olivat valkoiset, huulet ja kädet siniset ja sitten hän alkoi oksentaa, eikä enää pystynyt puhumaan. 

Pelko Kaukon katseessa sattui kovasti omaan sydämeen ja kuitenkin oli säilytettävä harkintakyky. Muistin taas kerran, miten tärkeää on muistaa osoittaa päivittäin, miten rakas toinen on – joskus hetki voi olla viimeinen.  Kirosin itseni, kun emme ole kiinnittäneet seinälle tärkeitä puhelinnumeroita  -onneksi löysin nopeasti Susanilta saamani lääkäri Anan henkilökohtaisen numeron. Lääkäri oli Panama-cityssä, mutta hoiti tilanteen nopeasti ja ammattitaitoisesti sieltä käsin: rauhoitti minua, soitti hoitajan talolle, kuskin hakemaan meidät, ambulanssiveneen satamaan ja ambulanssin Panaman satamaan ja tiedon meidän tulostamme Santo Tomasin sairaalaan. Itse soitin Josen, meidän talkkarimme apuun. Hoitaja tuli nopeasti, laittoi tipan ja kuumesupon ja lähti kanssamme matkaan. Jälkikäteen olin tyytyväinen itseeni, miten sain nopeasti kaiken tarvittavan mukaan: passit, rahat, lääkkeet, vaihtovaatteet, puhelimet, laturit, silmälasit……. se mitä en tajunnut ottaa mukaan kuumassa (+30  C ) Panamassa oli peitto ja lämpimät vaatteet – julkisessa sairaalassa ei ole potilaille peittoja, ne pitää tuoda itse.

Saaren päässä kaikki sujui loistavasti. Auttajia löytyi ja mies saatiin ambulanssiveneeseen. Aallot olivat isot ja veneen pikavauhti pelottava. Perillä rannassa oltiinkin nopeasti. Siitä sitten ongelmat vain kasaantuivat.

Lääkärin tilaama ambulanssi oli mennyt väärään satamaan, josta poliisit kävivät hakemassa sen oikeaan osoitteeseen. Se ei kuitenkaan huolinut meitä kyytiin, mutta lopullista syytä en koskaan käsittänyt. Se oli yksityinen ja ehkä epäili maksuvalmiutta tms. – ei edes antanut hoitajalle sideharsoa, jolla olisi saatu sidottua tippaletku, kun se irtoili teippien irrottua Kaukon hiotessa. Hoitaja soitteli tämän tästä sairaalaan, lääkärille jne. Lopulta tunnin odottelun jälkeen poliisi saattoi ambulanssin satamaan. Ehkä kannatti odottaa, koska ambulanssi oli huippuluokkaa. Hoitaja luovutti meidät miehistön haltuun. Heti otettiin autossa sydänkäppyrät, verenpaineet ja muut.  

Sairaalakokemus olikin sitten vertaansa vailla. Pitkän odottelun jälkeen lääkäri kuulusteli minua ja teki tarvittavat tutkimuspaperit. Sitten piti jonottaa maksamaan, sillä mitään tutkimuksia ei tehty tai apua annettu ilman maksuvalmiutta. Sairaalassa oli valtavasti sairasta, köyhää väkeä ja lisäksi valtavan kylmä. Silloin käväisi mielessä, että olisi heti pitänyt pyytää päästä yksityissairaalaan – onhan meillä kaikki matkavakuutukset kunnossa. Se oli kuitenkin jo myöhäistä, enkä voinut tietää etukäteen millaista julkisessa sairaalassa on. Tutkiminen kuitenkin vaikutti monipuoliselta; aina välillä joku tuli hakemaan käytävällä makoilevan - siis sängyssä kuitenkin, miehen tutkimuksiin tai otettiin veri- ja pissakokeita. Kuvattiin keuhkot, otettiin sydänfilmit jne.

Tunnelma oli juuri päinvastainen kuin saaren terveyskeskuksessa. Kukaan ei halunnut auttaa esim. pissahommissa, joten lopulta totesin, että lasketaan sitten lattialle tai Kaukoa oksettaessa pyysin astiaa, niin hoitaja totesi, ettei ole. - Anna oksentaa lattialle tai lähiroskikseen. Sairaalassa oli hirveän kylmä, jonka jo totesinkin. Peitoksi annettiin yksi lakana, kun kävin valittamassa kylmää. Sain toisen lakanan, kun pyytelin lisää lämmikettä. Olisi pitänyt kuulemma tajuta tuoda oma peitto. Myöhemmin ainut tapaamani ystävällinen hoitaja kävi jostain hakemassa peiton sitä rukoillessani – kumpa ei olisi ottanut jonkun toisen potilaan omaa päältään.

Sairaalassa oli kaiken aikaa useita poliiseja vartiossa. Lääkärikin kehotti vahtimaan koko ajan reppuja, ettei niitä varasteta. Yksi poliisi sitten lainasi minulle varatakkiaan, kun kysyin, että voisiko hän myydä sen minulle – itsekin olin vain ohuessa paidassa ja jäädyin lähes hypotermian partaalle minäkin. Sain pitää sitä koko hänen työvuoronsa ajan, joka näytti kestävän saman ajan kuin meidän 12 tunnin kauhujen sessio sairaalassa.

Sitten lopulta aamuviideltä kuulutettiin Kaukoa nimeltä ja sellainen nahkatakkimies antoi minulle reseptejä. Yritin epätoivoisena kysellä, etteikö kukaan minulle selitä tarkemmin, johon mies totesi vähän vihaisena, että minähän tässä juuri selitän. Ilmoitti, että Kaukolla on virtsatietulehdus ja siihen tarpeeseen on reseptit. Mitään papereita en saanut, en tuloksia vain reseptit ja sitten sanottiin, että kotiin. Virtsatieinfektio miehellä, jolla ei ole edes virtsarakkoa -eipä olisi tullut ekana mieleen.

Kello viisi aamulla on helppoa lähteä kotisaareen ja apteekitkin aukeavat vasta aamulla. Koko vuorokauteen ei sairaalassa annettu mitään lääkettä, hoitoa, tippaa tai vettä. Kun sanoin, että emme voi antaa antibioottipiikkiä ennen kuin vasta päivällä saarella, eikä minulla ole mitään kuumetta alentavaa mukana. Suostui sitten hakemaan yhden antibioottiampullin, löi sen käteen ja sanoi, että minun pitää pyytää sairaanhoitajaa pistämään. Siinähän sitten vierähti tovi jos toinenkin ennen kuin auttava käsi löytyi. Hoitaja sitten ihmettelemään, että mistä minä moisen lääkkeen olen saanut.

Kello viisi sitten mentiin hotelliin tunnin tirsoille. Kuudelta jo Tabogan lääkäri herättikin ja soitti kysyen Kaukon vointia. Hän toivoi, että kun päästään kotiin, tullaan saaren terveyskeskuksen kautta tsekattavaksi. Mahtava huolehtija. Oli jopa illalla lähettänyt minulle viestin, mutta en ollut nähnyt sitä puhelimen virran loputtua. Sairaalassa en onnistunut puhelintani lataamaan.

Apteekit aukesivat ja sain lääkkeet, täydensin hiukan ruokavarastoja, palasin hotellille todeten Kaukon olevan taas kovassa kuumeessa – annoin lääkkeen ja miehen nukkua vielä tunnin. Sitten taksilla lautalle, kotisaareen ja Centro de Saludiin, jossa heti todettiin miehen tarvitsevan tiputusta. Pari isoa pussillista sitten tiputettiin nesteitä ennen kuin päästiin kotiin.

Nyt tätä kirjoittaessani toipilas vaikuttaa hiukan virkeämmältä, lämpö kyllä kummasti vaihtelee kuumeisen ja lähes alilämpöisen välillä. Kuitenkin on jo lihakeitto uponnut ihan pakottamatta. Toivottavasti ollaan voiton puolella ja antibiootit tehoavat ja karkottavat viheliäisen taudin.

Tällä tarinalla on minulle taas kerran monta opettavaista hetkeä ja asiaa. Nyt kyllä kotiseinään ilmestyy kaikki tarvittavat puhelinnumerot ja läheisten ihmisten numerot. Samoin kirjaan itselleni aina mukana kulkevaan muistikirjaan kaikki Kaukon lääkeaineet ja sairaskertomuksen ja käännän ne valmiiksi espanjaksi ja englanniksi. Ei ole tullut mieleen, että joskus on tilanne, ettei toinen olekaan kertomassa itse.

Toisaalta ihana huomata, että kotisaaren henkilökunta on ammattitaitoista ja vastuullista. Sai myös todeta, että saarelta pääsee nopeasti myös pois. Toivottavasti ensi kertaa ei tule, mutta jos tulee, niin Santo Tomasin sairaalan sijaan suuntana on yksityinen sairaala. Vain rikkailla tai vakuutetuilla ulkomaalaisilla on mahdollisuus hyvään tasokkaaseen ja inhimilliseen hoitoon.

Toivon hartaasti, että blogini jatkuu ankean viikon jälkeen iloisemmissa merkeissä. Surulliseen julkiseen sairaskertomukseen on kuitenkin potilaan lupa. Luin tämän tekstin hänelle ennen julkaisemista. Kuulipa samalla Kaukokin, mitä kaikkea tapahtui, sillä osaa tapahtumista hän ei edes muista. 

Rakkaudella ja lämmöllä jatkan potilaan hoivaamista - uskomatonta mutta totta, että minustakin piili pieni lähihoitaja.

Näkemiin Huaycan -näkemiin Peru !

"Täällä on paljon sellaista, mitä ei voi ymmärtää, muumimamma sanoi itsekseen. _mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut ? "  (Vaarallinen juhannus)

Muumimamman ajatuksin kirjoitan viimeisen blogini Perusta:

Minut hyvin tuntevat tietävät, miten minä koen askartelun.
Teinpä kuitenkin meille joulukuusen johon sitten ripustettiin lasten kirjatoiveet.

Työura Perussa on ainakin toistaiseksi päättynyt. Lasten joulujuhlaa vietettiin viime sunnuntaina.
Kiitos vielä kerran kaikille rahaa lahjoittaneille - joka eurolla iso merkitys. Kirjatoiveet lapsilta on kirjattu ja lukuprojektivastaava ostaa kirjat kirjastoon joulun jälkeen -lupasi sitten laittaa minulle kuvia, kun kirjat on ostettu.  Lapset saivat joululahjat ja kivan toiminnallisen päivän hedelmäkakun ja kaakaon kera.

Kuten aikaisemmin taisin mainita Zona S:n lasten kanssa kirjoitimme Suomeen joulupukille kirjeen.
Lapset saivat toivoa kirjeessä yhden lahjan, jonka sitten saivatkin kääröön paketoituna. Ovat varmaan ihmeissään, kun toive toteutui. Monet vanhemmat kiittelivät ideaa ja antoivat lämpimän halauksen kiitokseksi.

 Lapset touhusivat lasten keskuksessa ja vanhemmat hakivat lahjat nuorisotilasta. Samalla heidän tuli vastata palautekyselyyn. Kysely oli minusta liian pitkä ja vaikea. Oli kuitenkin surullista nähdä, miten juuri Zona S:n vanhemmilla oli vaikeuksia lukea ja ymmärtää, mitä lomakkeessa kysyttiin. Onneksi oli paikallisia vapaaehtoisia auttelemassa vastaamisessa.

 Juhlien jälkeen olenkin sitten siivonnut, tehnyt inventariota ja järjestellyt kirjat jne. Toisaalta on ollut ihan mukava tehdä rutiinihommia, jossa ei hirveästi aivoja tarvita. Toisaalta kuitenkin: koko ajan piti pinnistellä mitä on nitoja englanniksi tai espanjaksi tai sitten terotin tai  viivotin...  Kaikki kirjattiin inventarioon, joka kyllä tuntui hiukan turhauttavalta.

Eilen sitten oli pieni illanvietto kaikkien paikallisten ja ulkomaalaisten  vapaaehtoisten, sekä palkollisten kanssa.  Pomoa jouduttiin odottelemaan lähes tunnin - katukoira oli purrut häntä juuri matkalla juhliin.  Tunteikas tilaisuus, kun ihmiset täydestä sydämestä mm. kiittelivät järjestöä, vapaaehtoisten antamaa aikaa tai mahdollisuutta työskennellä järjestössä.  Kyyneliltä ei voinut välttyä, kun vielä osa nuorista lähti samana iltana reisuun tai kotiin joululomaksi.

Kuusi viikkoa on lyhyt aika. Ei pysty kovinkaan paljon vaikuttamaan asioihin positiivisesti. Kuusi viikkoa on kuitenkin riittävä aika jättämään oman jälkensä syvälle omaan sydämeen. Nämä kokemukset ovat arvokkaita ja pohdituttavat vielä pitkään.  Mitähän seuraavaksi ?

Turistikokemuksia Limasta

Kiitos Emma, Yeni, Ximena, Jamie,Eva,Estefania, Caroline, Dan, Jess, Jill, kiitos Perun lapset, kiitos vanhemmat, jotka lähetitte lapset oppiimme.


"Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan -muumipappa sanoi "