Vuosi 2019 alkaa olla paketissa. Useat meistä miettivät vuoden vaihtuessa, mennyttä tai menneitä vuosia, sekä pohtii tulevaa.
Jokainen elämäni vuosi on ollut merkityksellinen. Kun miettii elämää taaksepäin, mahtuu varmaan jokaiseen vuoteen omat ilonsa ja surunsa, niin kuin kait elämään kuuluukin -vai kuuluuko? Joskus miettii, onko niin, että voidakseen tuntea iloa ja onnea, on tarvinnut kokea surua, ahdistusta ja pettymystä. Voiko ihminen olla onnellinen koko elämänsä ? Tietääkö silloin, mitä onni on. Juuri, kun luulee kaiken olevan hyvin, astuu suru huoneeseen.
Ihmisten surun, kuten ilon aiheetkin ovat vain niin kovin erilaiset. Minusta usein tuntuu, että luulemme surumme ja ahdistuksemme olevan ainutlaatuisia -luulemme, että "niillä toisilla" suruja tai pettymyksiä on vähemmän. Kun lopulta avaudumme ja kerromme, mikä mieltämme painaa, huomaamme, että joillakin ystävillämme ja tuttavillamme on repussaan paljonkin kannettavaa.
Täällä kaukana lämmössä ja kauneudessa, jossa on aikaa ajatella, kaipaan Emiliaa suunnattomasti.
Kuljen välillä pimeässä tunnelissa avaten tuntemattoimia ovia ratkaisuja etsien. Jokaisen oven takana vain ääretön hiljaisuus. Yritän ajatella, että Emilian ratkaisut ovat hänen omia valintojaan ja hän elää elämäänsä niiden kanssa - sitten ajatukseni kääntyy päinvastaiseen - ovatko valinnat todellakin Emilian valintoja? Jokaisen vuoden vaihtuessa salaa hiljaa toivon, että tilanne muuttuisi ja saisimme rakkaan tyttäremme takaisin.
Suruni kirjoittaminen paperille auttaa minua huomaamaan myös kaikki iloiset ja ihanat asiat, joita ympärilläni on. Emiliasta on vain niin vaikea puhua, koska se sattuu kovasti ja vie voimia -enkä sitä siksi usein julkisesti teekään.
Täällä saarella ilma on muuttunut kesäksi - tarkoittaa, että kuuma ilma on entistäkin kuumempaa ja sateita ei juuri lainkaan. Täällä on kuitenkin kauniin vihreää läpi vuoden, koska ilmankosteus on niin suuri -sademetsässä kun ollaan - tai jos ei nyt koko aikaa sademetsässä, niin tropiikissa ainakin.
Eilen kiipesin saaren yhdelle huipuista. Nää huiput eivät kovin korkeita olekaan. Saaren korkein kohta on 340 metriä ja eilinen huippu oli vain noin 200 m. Reitti oli hankala -varsinkin paluumatka.
Polku kulkee aika suoraan ylös ja vierivät kivet tällaiselle puolisokealle lyhytjalkaiselle muodostivat todellisen uhan -Kaukon illalla veistelelemä kävelysauva pelasti minut suuremmilta kolhuilta. Ennen huipulle oli jyrkimpään kohtaan rakennettu portaita, joista jäljellä oli ainoastaan muutama terävä rautapalkki. On kamalan surullista huomata vanhenevansa ja muuttuvansa entistä kömpelömmäksi - vai johtuivatko ongelmat sittenkin vain huonokuntoisesta polusta.
Sää oli onneksi melko pilvinen ja ylhäällä olotilaa raikasti vieno aamutuuli. Ylhäältä tähyilin, josko Kauko on minulle aamukahvit keittänyt, matkaan kun lähdin miehen viellä nukkuessa. Kahvit oli keitetty ja aamuinti vetriytti jummittuneet lihakset.
Joulu solahti täällä yhtä nopeasti, kun sillä on tapana lopulta solahtaa, vaikka sitä usein niin pitkään valmistellaan. Kävimme joulutervehdyksellä Tabogalaisen perheeni luona ja "Panama-siskoni" sai odottamansa joulusuklaat. Istuimme tovin parvekkeellä kuulumisia kertoillen Aurooran istuessa keinutuolissa, jonka mummo- vainaalle vuosia sitten ostimme joululahjaksi hajonneen tilalle.
Perhe onkin ollut osa Tabogalaista elämäämme kaikki nämä kuluneet kolmetoista vuotta. On ollut hieno kokemus seurata Tabogalaisen perheen arkea. Huomata, miten monet asiat ovat samoin kuin meillä Suomessa ja sitten taas välillä havahtua siihen, miten valtavasti monet asiat poikkeavat omasta arjestamme.
 |
Naapurien jouluvalot - ulkoiseen joulukoristeluun täällä uhrataan aikaa, vaivaa ja rahaa.
Joululahjaksi saatu mielenkiintoinen upeasti kirjoitettu Finlandia-palkittu on luettu, joten nyt voi katseen siirtää jo tulevaan vuoteen.
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti