Kauhujen yö

Paluumatka sairaalareissulta taitettiinkin sitten ihan normaalillla yhteysaluksella

Eipä ole alkanut aikamme Panamassa kovinkaan leppoisissa merkeissä. Minä saavuin saarelle päivää ennen Marttaa, Kallea ja Kaukoa. Kaukolla oli ilmeisesti noussut kuume jo lentokoneessa, vaikka kuumeen inhottava läsnäolo todettiin vasta saarella. Ensin epäilimme lentomatkan rasitusta verenpainetautiselle, sitten aprikoimme viikkoa ennen matkaa otetun influenssapiikin vaikutuksia.

Olohan sitten kuitenkin päivä päivältä paheni ja pelko sydämen rasituksesta ja verenpaineesta alkoi kaivertaa mieltä. Onneksi meitä oli kolme pohtimassa ratkaisuja -Kaukosta ei ollut enää pohtijaksi. Martalla onneksi myös hoitoalan koulutusta ja konsultoi myös Piiaa Suomessa. Lähdimme paikalliseen saaren omaan terveyskeskukseen, jossa auttavaisuus ja ystävällisyys on huippua.

Mieli rauhoittui, kun verenpaine oli kohtalainen, sydämen rytmikin ok. Varmistettiin veren sokerit ja denque-kuumeet. Kauko laitettiin tiputukseen ja sai todella vahvaa kuumeen alentavaa lääkettä. Siinä vaiheessa päätelmä oli, että sittenkin ehkä jokin virus. Saarella ei ole valitettavasti omaa labraa.

Kaukon olotila sitten paranikin kummasti ja pystyi kotonakin syömään ja juomaan hiukan. Martta ja Kalle saattoivat keventynein mielin valmistella lähtöä paikallisten ystäviensä Markin Ja Susanin kanssa Kolumbiaan viikoksi.

Tiistai-aamuna ”nuoriso” sitten starttasi Panama-cityyn ja minä jäin keventynein mielin yksin hoivaamaan potilasta. Potilas söi pienen lounaan ja minä kävin rauhoittunein mielin uimassa altaassa ja vesijumppaamassa. Olin juuri istahtanut terassille pyyhe ympärillä, kun Kauko alkoi valittaa makkarissa: Kuume nousi vartissa 40 asteeseen, mies tärisi tai lähinnä hyppi sängyssä kuin durasel-pupu epäkunnossa. Kasvot olivat valkoiset, huulet ja kädet siniset ja sitten hän alkoi oksentaa, eikä enää pystynyt puhumaan. 

Pelko Kaukon katseessa sattui kovasti omaan sydämeen ja kuitenkin oli säilytettävä harkintakyky. Muistin taas kerran, miten tärkeää on muistaa osoittaa päivittäin, miten rakas toinen on – joskus hetki voi olla viimeinen.  Kirosin itseni, kun emme ole kiinnittäneet seinälle tärkeitä puhelinnumeroita  -onneksi löysin nopeasti Susanilta saamani lääkäri Anan henkilökohtaisen numeron. Lääkäri oli Panama-cityssä, mutta hoiti tilanteen nopeasti ja ammattitaitoisesti sieltä käsin: rauhoitti minua, soitti hoitajan talolle, kuskin hakemaan meidät, ambulanssiveneen satamaan ja ambulanssin Panaman satamaan ja tiedon meidän tulostamme Santo Tomasin sairaalaan. Itse soitin Josen, meidän talkkarimme apuun. Hoitaja tuli nopeasti, laittoi tipan ja kuumesupon ja lähti kanssamme matkaan. Jälkikäteen olin tyytyväinen itseeni, miten sain nopeasti kaiken tarvittavan mukaan: passit, rahat, lääkkeet, vaihtovaatteet, puhelimet, laturit, silmälasit……. se mitä en tajunnut ottaa mukaan kuumassa (+30  C ) Panamassa oli peitto ja lämpimät vaatteet – julkisessa sairaalassa ei ole potilaille peittoja, ne pitää tuoda itse.

Saaren päässä kaikki sujui loistavasti. Auttajia löytyi ja mies saatiin ambulanssiveneeseen. Aallot olivat isot ja veneen pikavauhti pelottava. Perillä rannassa oltiinkin nopeasti. Siitä sitten ongelmat vain kasaantuivat.

Lääkärin tilaama ambulanssi oli mennyt väärään satamaan, josta poliisit kävivät hakemassa sen oikeaan osoitteeseen. Se ei kuitenkaan huolinut meitä kyytiin, mutta lopullista syytä en koskaan käsittänyt. Se oli yksityinen ja ehkä epäili maksuvalmiutta tms. – ei edes antanut hoitajalle sideharsoa, jolla olisi saatu sidottua tippaletku, kun se irtoili teippien irrottua Kaukon hiotessa. Hoitaja soitteli tämän tästä sairaalaan, lääkärille jne. Lopulta tunnin odottelun jälkeen poliisi saattoi ambulanssin satamaan. Ehkä kannatti odottaa, koska ambulanssi oli huippuluokkaa. Hoitaja luovutti meidät miehistön haltuun. Heti otettiin autossa sydänkäppyrät, verenpaineet ja muut.  

Sairaalakokemus olikin sitten vertaansa vailla. Pitkän odottelun jälkeen lääkäri kuulusteli minua ja teki tarvittavat tutkimuspaperit. Sitten piti jonottaa maksamaan, sillä mitään tutkimuksia ei tehty tai apua annettu ilman maksuvalmiutta. Sairaalassa oli valtavasti sairasta, köyhää väkeä ja lisäksi valtavan kylmä. Silloin käväisi mielessä, että olisi heti pitänyt pyytää päästä yksityissairaalaan – onhan meillä kaikki matkavakuutukset kunnossa. Se oli kuitenkin jo myöhäistä, enkä voinut tietää etukäteen millaista julkisessa sairaalassa on. Tutkiminen kuitenkin vaikutti monipuoliselta; aina välillä joku tuli hakemaan käytävällä makoilevan - siis sängyssä kuitenkin, miehen tutkimuksiin tai otettiin veri- ja pissakokeita. Kuvattiin keuhkot, otettiin sydänfilmit jne.

Tunnelma oli juuri päinvastainen kuin saaren terveyskeskuksessa. Kukaan ei halunnut auttaa esim. pissahommissa, joten lopulta totesin, että lasketaan sitten lattialle tai Kaukoa oksettaessa pyysin astiaa, niin hoitaja totesi, ettei ole. - Anna oksentaa lattialle tai lähiroskikseen. Sairaalassa oli hirveän kylmä, jonka jo totesinkin. Peitoksi annettiin yksi lakana, kun kävin valittamassa kylmää. Sain toisen lakanan, kun pyytelin lisää lämmikettä. Olisi pitänyt kuulemma tajuta tuoda oma peitto. Myöhemmin ainut tapaamani ystävällinen hoitaja kävi jostain hakemassa peiton sitä rukoillessani – kumpa ei olisi ottanut jonkun toisen potilaan omaa päältään.

Sairaalassa oli kaiken aikaa useita poliiseja vartiossa. Lääkärikin kehotti vahtimaan koko ajan reppuja, ettei niitä varasteta. Yksi poliisi sitten lainasi minulle varatakkiaan, kun kysyin, että voisiko hän myydä sen minulle – itsekin olin vain ohuessa paidassa ja jäädyin lähes hypotermian partaalle minäkin. Sain pitää sitä koko hänen työvuoronsa ajan, joka näytti kestävän saman ajan kuin meidän 12 tunnin kauhujen sessio sairaalassa.

Sitten lopulta aamuviideltä kuulutettiin Kaukoa nimeltä ja sellainen nahkatakkimies antoi minulle reseptejä. Yritin epätoivoisena kysellä, etteikö kukaan minulle selitä tarkemmin, johon mies totesi vähän vihaisena, että minähän tässä juuri selitän. Ilmoitti, että Kaukolla on virtsatietulehdus ja siihen tarpeeseen on reseptit. Mitään papereita en saanut, en tuloksia vain reseptit ja sitten sanottiin, että kotiin. Virtsatieinfektio miehellä, jolla ei ole edes virtsarakkoa -eipä olisi tullut ekana mieleen.

Kello viisi aamulla on helppoa lähteä kotisaareen ja apteekitkin aukeavat vasta aamulla. Koko vuorokauteen ei sairaalassa annettu mitään lääkettä, hoitoa, tippaa tai vettä. Kun sanoin, että emme voi antaa antibioottipiikkiä ennen kuin vasta päivällä saarella, eikä minulla ole mitään kuumetta alentavaa mukana. Suostui sitten hakemaan yhden antibioottiampullin, löi sen käteen ja sanoi, että minun pitää pyytää sairaanhoitajaa pistämään. Siinähän sitten vierähti tovi jos toinenkin ennen kuin auttava käsi löytyi. Hoitaja sitten ihmettelemään, että mistä minä moisen lääkkeen olen saanut.

Kello viisi sitten mentiin hotelliin tunnin tirsoille. Kuudelta jo Tabogan lääkäri herättikin ja soitti kysyen Kaukon vointia. Hän toivoi, että kun päästään kotiin, tullaan saaren terveyskeskuksen kautta tsekattavaksi. Mahtava huolehtija. Oli jopa illalla lähettänyt minulle viestin, mutta en ollut nähnyt sitä puhelimen virran loputtua. Sairaalassa en onnistunut puhelintani lataamaan.

Apteekit aukesivat ja sain lääkkeet, täydensin hiukan ruokavarastoja, palasin hotellille todeten Kaukon olevan taas kovassa kuumeessa – annoin lääkkeen ja miehen nukkua vielä tunnin. Sitten taksilla lautalle, kotisaareen ja Centro de Saludiin, jossa heti todettiin miehen tarvitsevan tiputusta. Pari isoa pussillista sitten tiputettiin nesteitä ennen kuin päästiin kotiin.

Nyt tätä kirjoittaessani toipilas vaikuttaa hiukan virkeämmältä, lämpö kyllä kummasti vaihtelee kuumeisen ja lähes alilämpöisen välillä. Kuitenkin on jo lihakeitto uponnut ihan pakottamatta. Toivottavasti ollaan voiton puolella ja antibiootit tehoavat ja karkottavat viheliäisen taudin.

Tällä tarinalla on minulle taas kerran monta opettavaista hetkeä ja asiaa. Nyt kyllä kotiseinään ilmestyy kaikki tarvittavat puhelinnumerot ja läheisten ihmisten numerot. Samoin kirjaan itselleni aina mukana kulkevaan muistikirjaan kaikki Kaukon lääkeaineet ja sairaskertomuksen ja käännän ne valmiiksi espanjaksi ja englanniksi. Ei ole tullut mieleen, että joskus on tilanne, ettei toinen olekaan kertomassa itse.

Toisaalta ihana huomata, että kotisaaren henkilökunta on ammattitaitoista ja vastuullista. Sai myös todeta, että saarelta pääsee nopeasti myös pois. Toivottavasti ensi kertaa ei tule, mutta jos tulee, niin Santo Tomasin sairaalan sijaan suuntana on yksityinen sairaala. Vain rikkailla tai vakuutetuilla ulkomaalaisilla on mahdollisuus hyvään tasokkaaseen ja inhimilliseen hoitoon.

Toivon hartaasti, että blogini jatkuu ankean viikon jälkeen iloisemmissa merkeissä. Surulliseen julkiseen sairaskertomukseen on kuitenkin potilaan lupa. Luin tämän tekstin hänelle ennen julkaisemista. Kuulipa samalla Kaukokin, mitä kaikkea tapahtui, sillä osaa tapahtumista hän ei edes muista. 

Rakkaudella ja lämmöllä jatkan potilaan hoivaamista - uskomatonta mutta totta, että minustakin piili pieni lähihoitaja.