Äitienpäivänä

Äitienpäivänä 9.5. 2015 Tabogassa



Äitienpäivä: - ainakin silloin kait meistä jokainen, joka on äiti, pohtii itseään äitinä ja jokainen kai omaa äitisuhdettaan. Tässäkin iässä ikävöi äitiään silloin tällöin.

Miksi nämä läheisimmät ihmissuhteet tuntuvat monella olevan niin vaikeita. Itse muistelen nykyään jo kauan kuollutta äitiäni lämmöllä, vaikka nuoruudessani kapinoin ja arvostelin paljonkin. Surullista myös se, miten vasta näin vanhempana ymmärtää monia asioita, joita silloin ei arvostanut, eikä suvainnut pätkääkään.

Äidin viimeiset vuodet elimme fyysisesti melko lähekkäin ja tuntuu, että kunnolla äitini "löysin" vasta hänen sairastuttuaan. Kipein ja lämpimin muisto on äidistä, kun hän jo kuolemansairaana lepäili vuoteellaan - menin viereen makailemaan ja otimme toisiamme kädestä. Kysyin äiditäni, että pelottaako sinua ? Äiti vastasi:  - kyllä pelottaa . Siitä kului vähän yli viikko ja äiti kuoli. Saara syntyi viisi päivää äidin kuoleman jälkeen. Äiti olisi niin kovin halunnut elää ja nähdä Saaran syntymän.
- Ehkäpä hän Saaran suojelusenkelinä on auttanut tyttöä selviytymään elämässä.



Itse äitinä toivoisi, että pystyisi luomaan kaikkiin omiin lapsiinsa rakastavan ja lämpimän äitisuhteen.
Toisten kanssa se on helpompaa kuin toisten. Itse kun tietää, kuten varmaan oma äitikin aikoinaan, että on ollut niin hyvä äiti kuin on osannut: rakastanut lapsiaan täydestä sydämestä.

Saara epäili kyllä pienenä, että koska olen rakastanut Juusoa ja Emiliaa täydestä sydämestä, kun hän syntyi, riittää kaikille rakkautta vähemmän, koska äidinrakkaus menee nyt kolmeen osaan.
Hänelle yritin selittää, että äidin sydän on sellainen, kun tulee lisää lapsia sen tilavuus kasvaa ja kaikkia voi rakastaa yhtä paljon. Matemaattisesti lahjakkaana ei oikein tainnut uskoa !

Minulla oli eilen vieraina Tabogan sisareni Aurora ja abuela (entisen talkkarin sisko ja äiti). Heistä on hyvin tärkeää, että suhteemme säilyy, vaikka Lopez sai potkut. Äidistä on hyvä, kun poika asuu kotona, niin voi paremmin vahtia, ettei poika juopottele ! Tällainen on äidin rooli täällä. Kuuskyppisen pojankin äiti voi hyvin hakea kapakasta ja poika lähtee.

Täällä perhe on todella tärkeä. Äitiä arvostetaan paljon ja kohdellaan todella kunnioittavasti. Asutaan yhdessä, jos vain mahdollista. Suomalaisen näkökulmasta tuntuu hyvinkin erikoiselta, mutta onko meillä jo menty toiseen ääripäähän perhesuhteissa ja vanhempien kunnioituksessa.

Tänään äitienpäivän kunniaksi lähdin aamukävelylle taas kerran nyppylän huipulle.  Oikein kellotin itseäni ja neljä minuuttia nopeammin pääsin ylös kuin edellesillä kerralla. Kunto kohenee

Takaisinpäintulo on yleensä  leppoisaa ja kevyttä palautumista. Ei kuitenkaan tänään. Sain ylimääräisen kuntoiluharjoituksen -sellaisen "heatin" -miten on tapana nykyään sanoa. Sydän pamppailee vieläkin.... Herra Museen tilusten kohdalla näin karanneen lehmän, siis siltä se näytti ensin kauempaa katsottuna. Ajattelin, että ehkä jotenkin sopuisasti ohitamme toisemme.....



No, tilaa ei ole paljon, mutta yritin todistella itselleni, että lehmät ovat kilttejä.

Kun pääsin lähemmäksi kauhukseni huomasin, että se oli sarvipäinen sonni ja suuri ! Laapsuudestani muistin, että Iisakki-sonnia piti pelätä. Tuijotimme toisiamme ja yritin pohtia antaisiko se minun ohittaa itsensä hiljaa ja varovasti. Sitten sonni alkoi puhista nenän kautta ja polkea jalkaa aivan kuin elokuvissa härkätaisteluissa.


- Suomessa lenkkeilijät napsivat karhukuvia, täällä saa sonnikuvia aamulenkillä

Sain jalat alleni. Onneksi kunto on jo jonkinverran kohonnut. Juoksin ylämäkeen herra Museen yläportille, joka oli auki (josta sonni oli ilmeisesti tullutkin),  sitten alas ko. herran pihaan. Huutelin, että onko ketään kotona, mutta kukaan ei kuullut.

Apua !  Sonni seuraa minua ! Kipusin ilmeisesti talonmiehen asunnolle - sonni ei tullut perässä vaan juoksi ohi ja livahti aidan kolosta ilmeisesti omalle laitumelleen. Minä äkkiä takaisin ylämäkeen portille, portti kiinni - huh olen hengissä !

Saattoihan tämä sonni olla kiltti ja kesy, mutta en jäänyt kyselemään. Päässä enemmänkin oli kuva härkätaistelujen vihaisista otuksista, eikä minulla ollut taistelutarvikkeina kuin matkasauvani, joka ei olisi taistelussa ollut kovinkaan kestävä, ei ollut edes punaista paitaa.

Nyt kun aamukahvi on juotu, blogi kirjoitettu ja hengitys tasaantunut täytyy lähteä viemään seuraavaa mangolastia. Meksikolaiselle tuttavalle lupasin tuoda tänä aamuna mangosatsin.

Samalla voi tarkistaa onko turistit vallannet rannan. Eilen oli rikkaitten huviveneitä melkoisesti.