Täälläkin lakkoillaan

Tänään täälläkin lakkoillaan - on meneillään bussilakko. Vaativat jotain asetusta, mutta en kyllä vielä ole ymmärtänyt, mihin sen olisi tarkoitus vaikuttaa. Ehkä selviää pikkuhiljaa. Meno on hiukan rajumpaa kuin Suomen lakkoilussa. Rikkuribusseja yritetään pysäyttää ja vaatia asiakkaita tulemaan ulos. Limassa tielle heiteltiin kiviä ja tehtiin barrikaadeja ja sytytettiin tielle roskia palamaan.

Toivottavasti lakko on vain yksipäiväinen, eikä äidy isommaksi konfliktiksi, sillä ajattelin mennä viimeisiksi vapaapäiviksi Limaan. Torstaiksi pomomme kutsui meidät kiitospäivän päivälliselle
(jonka kyllä itse maksamme) amerikkalaiseen tapaan.

Joka päivä tapahtuu jotain kotioloista poikkeavaa: pari päivää sitten menimme viettämään yhden vapaaehtoisen synttäreitä ravintolaan pizzalle.  Kuinka ollakkaan - jossain kaupungin yläosassa oli viemäriputki hajonnut ja koska  asumme laaksossa, kaupungin pohjalla, niin voit arvata, että seikkailumme muuttui hiukan haastavaksi ja lemuavaksi.  Olin juuri pessyt lenkkarini, mutta nyt ne saivat uuden haisevan kuorrutteen. Pizzareissusta emme silti luopuneet.

Tällaista krääsää ihan älyttömästi myytävänä  -lasten mielestä varmaan kyllä kaunista ja ihanaa !

Sänkykauppias levittää aivan huoletta myymälänsä ajotielle :)

Eilen oli naisten projektin päättäjäiset. Naisten ohjelma koostuu yrittäjyysopeista. He suunnittelevat oman yrityksen ja saavat sitä varten koulutusta esim. talousasioissa. Illalla heidän tehtävänään oli esitellä tuotteitaan ja kertoa suunnitelmistaan.  Tuomaristo koostui kolmesta asiantuntijasta ja lopuksi kaksi naista palkittiin parhaista tuotteista ja esittelyistä. Pääpalkinto oli 1000 solea, noin 264€, varmasti merkityksellinen raha näille naisille. Voittaja oli "päiväkotiyrittäjä" ja toiseksi tullut koruntekijä. Mielenkiintoista, mutta miten täällä pärjää esim. koruyrittäjänä. Eipä tässä kaupungissa ole ostovoimaa. Halpaa kiinalaista piraattitavaraa on kadut pullollaan. Miten saat kerättyä oman pal kkasi omalla käsityöllä.

Jotkut tuotteet olivat kyllä minusta todella arvelluttavia. Eräs nainen valmisti suklaan tapaista tahnaa, jota hän mainosti erittäin terveelliseksi, koska tuote sisälsi vitamiinipitoisia marjoja ja kanan verta.
Antoi myös maistiaisia, mutta en todellakaan halunnut maistaa kotitekoista ainetta, joka sisälsi kanan verta !! Miten iloinen taidankaan olla tiukoista EU -direktiiveistä ja terveysvaatimuksista. Sitäpaitsi suklaaannos päivittäin keksin päällä - mitähän hampaat sanovat, jos vaikka tuote olisikin muutoin vaaratonta. En ajatellut ostaa tuliaisiksi koti-Suomeen.

Naiset olivat kuitenkin ylpeitä omista innovaatioistaan ja saamastaan koulutuksesta. Kuvia sitten päivän päätteeksi kukkien, todistusten ja opettajien kanssa runsaasti.

Täältä voit lukea lisää naisten projektista

Tilaisuus järjestettiin kaupungin tiloissa kaupungin laidalla. Talovahti oli sitä mieltä, että meidän on liian vaarallista poistua alueelta tavallisella taksilla pimeällä, koska meillä oli mukana kamerat ja kaiuttimet. Hän soitti kaupungin  turvamiehet, vähän niinkuin paikallispoliisin, hakemaan meidät. Siispä tuli koettua, miltä tuntuu istua ristikoiden takana kuin kiinni otettuna.

Täällä naisten projektin päättäjäiset

Odotellaan turvamiehiä aidatun alueen sisällä

Onnellisesti päästiin kotiin odottelemaan uusia seikkailuja.

Pää pilvissä

Vapaa viikonloppu tulikin sitten kuntoiltua oikein kunnolla. Kämppäkaverin kanssa lähdettiin Andeille Matucanan pikkuiseen kylään, josta olin varannut meille myös majapaikan.

Maisemat olivat huikeat ja niin päätimme lähteä patikoimaan polkua  vuorilla olevalle vesiputoukselle.  Saimme todeta, että olimme yliarvioneet kykymme, kuntomme, sekä jalkojemme pituudet .  Kuvista näkee, että voimme kuitenkin olla ylpeitä saavuttamastamme korkeudesta.
(n. 2700 m )

Matkaan kului kuitenkin odotettua enemmän aikaa ja istuessamme levähtämässä tapasimme alas tulevan saksalaisen reippailijan. Hän oli sitä mieltä, että meidän ei enää kannattaisi yrittää putouksille asti, koska oltiin jo pitkällä iltapäivässä. Meiltä menisi todennäköisesti liikaa aikaa saavuttaa määränpäämme sekä palata turvallisesti alas ennen iltaa ja mahdollista sadetta.

Taisimme ottaa uutisen hymyssäsuin vastaan, koska saimme hyvän syyn palata takaisin. Paluumatka olikin sitten juuri niin kamala kuin olin olettanutkin. Hiekkaa, vieriviä kiviä, liian korkeita askelmia...
Pelotti ihan vietävästi. Välillä tuntui, että olisi hiekkaliukumäessä.  Onneksi olin avannut suuni luonnonpuiston portilla maksaessamme 3:n solen pääsymaksua ja todennut, että nyt olisi kyllä retkisauva tarpeen. Ystävällinen täti sitten totesi, että itseasiassa häneltä sellaiset meille löytyisi, jos vannoisimme että varmasti laittaisime ne palatessamme myyntikioskin katolle. Vannoimme ja ystävällisyydestä annoimme vielä muutaman kolikon. Saimme harjanvarret avuksemme.  Minusta tuntuu, etten olisi selvinnyt hengissä alas vuorelta ilman tätä korvaamatonta apujalkaa. Vaelluskengät olisivat kyllä olleet maastossa paikallaan.

Kaktukset pian kukassa

Tässä polku vielä vaikuttaa leveälle ja helppokulkuiselle. Myöhemmin ei oikein uskaltanut edes kuvata.
Kylä, josta lähdimme pilkistää  vuorten välistä.

Olimme noin 2700 m:n korkeudessa

Kyllä välillä mietti, että olisipa nuori ja ketteräjalkainen

Matucanasta sitten tultiinkin kotiin  kiemurtelevaa vuoristotietä sellaista vauhtia bikkubussilla, että hirvitti.  Välillä ohiteltiin valtavia rekkoja ja toivottiin, ettei tulisi ketään vastaan. Pelotti, että mutkissa koko auto kaatuu. Onneksi oli valosaa ja kuivaa, koska mielessä kävi yli kymmenen vuoden takainen automatka Meksikossa. Silloin bussi alkoi liusua sateisessa säässä pimeässä vuoristossa, jossa tietä reunustivat  rotkot. Silloin luulimme Kaukon kanssa, että viimeinen retkemme ja hetkemme on koittanut.  Ihmiset alkoivat itkeä, huutaa ja rukoilla. Muistan kuinka pelkäsin, että joku mottaa kuskia niin, että lopulta todellakin ollaan rotkossa. Hengissä selvittiin silloinkin ja seuraavassa kylässä kuski sitten vaihdettiinkin toiseen.

Viime viikon oppitunneilla olin tottelematon ja otin oppilaista kuvia. Heiltä kysyin kuitenkin luvan ja nyt uskallan muutaman kuvan laittaa blogiini. Huomenna alkaakin viimeinen kouluviikko ennen
1.12. olevaa joulujuhlaa. Lapsille on pieniä kokeita useista oppiaineista. Heillä on sitten mahdollisuus siirtyä tammikuussa vaativammalle tasolle testit läpäistyään. Ostin tänään pari isoa pussia karkkia. Ajattelin tarjota lapsille viimeisillä oppitunnilla.



Päätimme myös opeparini Estefanian kanssa, että Zona S:llä viimeisellä tunnilla kirjoitamme yhdessä kirjeen Suomeen joulupukille, jonka sitten lupasin postittaa Korvatunturille. Suomessa ei vaan posti nyt kulje, joten päädyimme lähettämään emailia -silloinkin pientä maksua vastaan pukilta on mahdollisuus saada vastaus.

Jo tässä vaiheessa kiitän kaikkia lahjoittajia. Lapset saavat kirjoja kirjastoon, sekä pieniä joululahjoja itselleen.  Otan sitten kuvia ostoksistamme ja juhlistamme.

Vieläkään ei ole liian myöhäistä lahjoittaa  > paina linkkiä

Etkö näe tähtiä ?

Luimme yhtenä päivänä tarinaa ensimmäisestä Perulaisesta  astrologista, sillä kirjastotunneilla on tapana lukea yhdessä jokin pieni tarina, joka kertoo Perun historiasta tai merkittävistä henkilöistä. Tarina kertoi pienestä Maria Luiza Aquilasta (s.1938), joka  jo lapsena kiinnostui kovasti tähdistä. Hän halusi opiskella lisää, mutta sai todeta, että Perussa ei voinut opiskella astrologiaa. Niinpä Maria matkusti koulun lopetettuaan Argentiinaan opiskelemaan. Palattuaan hän huomasi olevansa se, joka aloitti astrologian opetuksen Perussa.
la primera astronoma profesional del peru

Tarina oli kaunis ja opetti, että ei saa luopua haaveistaan, vaan pitää sitkeästi tavoitella sitä mitä kovasti haluaa. Moni lapsistakin toivoi tulevansa, lääkäriksi, opettajaksi, lentäjäksi...

Sitten keskustellessamme tähdistä minulle valkeni tai paremminkin tummeni kurja totuus: tällä Huaycanissa et voi nähdä tähtiä lainkaan. Ilma on niin pölyistä ja saastunutta, että tähtitaivas ei näy. Samalla oikeastaan tajusin, miksi olin ihmetellyt, ettei aurinko paista kovinkaan kuumasti. Eipä tietenkään, koska samat saastepilvet ovat auringon edessä. Miten surullista. Eipä olisi Juuson kaukoputkelle käyttöä.

Jossain päivityksessä totesin, että ehkä kaikki lapset eivät ole ehkä koskaan nähneet merta, mutta ei siis koskaan myöskään tähdenlentoa.  Pieni tähdenlento voisi auttaa unelmien toteutumisessa tai antaa ainakin enemmän toivoa.

Nämä lapset täällä ovat kuin lapset missä tahansa; iloisia, leikkivät, opiskelevat ja välillä tappelevat. Kuitenkin, kun suomalaisen aikuisen silmin katsoo ympärilleen, tuntee syvää surua. Epäoikeudenmukaisuus sattuu syvällä sisälläni. Kukaan meistä ei ole itse valinnut paikkaa minne tai mihin olosuhteisiin syntyy. Tuntuu vaikealta ajatella elämää ilman kuuta ja tähtiä tai metsää ja merta. Jopa sade saa aivan uuden merkityksen. Tällä on satanut vuoden aikana noin tunnin pientä tihkua.

Lapset kuitenkin iloitsevat myös samoista asioista kuin meidänkin lapsemme. Eilen oli kylällä markkinapäivä tivoleineen. Kaikenlaista "helppoheikkikamaa" oli myytävänä sekä monenlaista herkkua. Solella  (noin 30 centtiä) sai mm. pussillisen pieniä churroksia - pieniä rasvassa paistettuja sokerisia pötkylöitä. Yhtäkään roskista ei alueella kuitenkaan näkynyt, jonne olisi voinut tyhjän pussin laittaa. Näky oli kuin meillä taiteiden yön jälkeen. Samalla tavalla lapset kinusivat vanhemmiltaan herkkuja ja turhakkeita - välillä vanhemman kukkaron nyörit aukenivat, välillä pysyivät kiinni.

Päivällä oli vielä hiljaista, kun lapset olivat koulussa, mutta ilalla alue oli
tupaten täynnä.

Kulkukissoja täällä ei ihan hirveästi ole, vaikkakin yksi pieni musta kissa pyrkii päivittäin kotiimme. Sillä on helppo tie esimerkiksi kattojen kautta.  Välillä itseänikin huvittaa, miten tiukasti mieidän pitää aina muistaa lukita alhaalla oleva ulko-ovi rosvojen varalta. Katon kautta on kuitenkin helppo yhteys taloon, koska ylhäällä ei ole ovea ja useat talot ovat kiinni toisissaan. Ei olisi temppu eikä mikään kulkea kissamme tavoin.

Koiriin täällä hermostuu - niitä on paljon joka kadulla. Suurin osa kilttejä ja jättävät ohikulkijat rauhaan, mutta sattuu myös pelottavia tilanteita tämän tästä. 

Tänään alkoi koulutalossamme jokin yllättävä yläkerran remontti. Järjestöllämme on siis talosta kaksi  alinta kerrosta. Hirveä meteli, kun ukot hakkasivat jotain sementtistä. Metelinkin olisi kestänyt, mutta yht´äkkiä alkoi  luokkaan pudota pieniä sementtimöhkäleitä -apua, miten vaarallista !

Talot on rakennettu jotenkin kummallisesti, niin että keskellä on ikäänkuin tyhjä hissikuilu ilman hissiä. "Hissikuilua" pitkin sitten kivet lentelivät alimpaan kerrokseen luokkaan, jossa minulla oli oppitunti.  Pomo kävi sitten siellä ylhäällä keskustelemassa ja sai aikaan, että ainakin toistaiseksi  kivien putoilu loppui.

Voit ymmärtää, millainen on äänieristys taloissa, joissa kuilun kautta kuuluu tai siis kaikuu kaikki äänet. Meidän asuintalossakin kuulemme kaikki, mitä alakerran naapurit puhuvat. Salaisuuksille ei näissä kodeissa ole sijaa.

Mukavuudenhalu voitti

Tarkoitus oli lähteä viikonlopuksi Matucanaan - vuoristokylään patikoimaan. Sinne kuitenkin luvattiin sateista ja kylmää, joten mukavuudenhalu voitti ja siirsimme lähtöä viikolla. Päätimme sitten huonetoverini kanssa käväistä tutustumassa naapurikylään  Chaclacayoon,  noin 15 km:n päähän. Ensin mopotaksilla ison tien varteen. Meitä on kovasti varoiteltu menemästä epävirallisiin takseihin, mutta ennen kuin oikein tajusimmekaan istuimme jo "taksin" takapenkillä.  Ison tien varrella oli sellaisia "sisäänheittäjiä", jotka kysyivät, että minne matka ja kun sanoimme, niin meidäthän jo tuupattiin taksiin.

Matka kuitenkin sujui nopeasti ja turvallisesti, kanssamatkustajat vaihtuivat muutamaan kertaan matkan aikana. Helposti ja mukavasti päästiin kahdella solella kylään. Vähän kalliiksi tuli, kun bussi olisi maksanut vain solen, siis noin 30 centtiä ja taksi veloitti tuplahinnan.

Hämmästys oli suuri, kun 15 km:n päästä löytyi siisti, meluton, vihreä pieni kaupunki siistine pientaloineen. Täydellinen vastakohta meidän meluisalle, pölyiselle ja rumalle kotikaupungillemme.
Oli rentouttavaa kävellä hetki pölyttömässä ilmassa. Suuntasimme ensitöikselle suurelle puistoalueelle, jonka olin netistä löytänyt. Alue sisälsi uima-altaat, pelikentät ja ravintolat. Olimme ajatelleet viivähtää siellä hetken rentoutuen.

Paikka löytyi googlen avulla melko helposti portille asti, mutta mitkään sesam aukene -sanat eivät porttia meille aukaisseet. Netti näytti edelleen paikan olevan aina auki, mutta vaikutti kuitenkin siltä, että porttia on tuskin avattu kuukausiin tai jopa vuosiin. Ihmettelinkin hiukan, että miten näin pienessä kylässä olisi noin suuri viihtyisä keidas.

Löysimme kuitenkin pian itsemme viihtyisästä ravintolasta juoden talon halvinta perulaista punaviiniä, joka tuntui meistä todella kalliilta. Se on jännää, miten oma ajattelu sopeutuu nopeasti paikalliseen hintatasoon. Perulainen viinipullo maksoi 40 solea. Mietimme pitkään raaskimmeko ostaa sen. Jos Suomessa saa ravintolassa pullon punaviiniä 10 eurolla, niin eipä sitä kauaa tuumita, onko 5 €/ nenä liikaa. Chiileläistä viiniä emme edes harkinneet, kun olisi pitänyt pulittaa jo noin 8 euroa /nenä koko pullosta. Muistan,kun olin Panamassa v. 2006, en raaskinut ostaa omenia, kun olivat kalliimpia kuin muut hedelmät ja silloin kauan sitten tavoitteeni oli kokeilla elää dollarilla /päivä, joka silloin luokiteltiin YK:n köyhyysrajaksi. Taitaa vieläkin maailmassa lähes puelet väestöstä elää alle 1,25 dollaria / päivä alapuolella. Minä kuitenkin jätin asumisen huomioimatta, joka kuitenkin kattoi suurimman osan menoistani.

Viini oli kuitenkin ihan juomakelpoista ja sujuvoitti kummasti englanninkieltäni. Luulen, että englantini on kehittynyt täällä enemmän kuin espanja. Se ei ollut tarkoitukseni, mutta on mukava huomata kuinka pärjään englanniksi, vaikka aina olen vertaillut itseni kollegoihin tai omiin lapsiini ja tuntenut pientä  -välillä suurtakin häpeää.

Vaikka väillä kotikaupungin liikenne, pöly ja meteli väsyttävät ja tekee mieli paeta jonnekkin hiljaisuuteen, niin tavallaan rakastan tätä menoa ja meininkiä. On valoa, aurinkoa ja värien yltäkylläisyyttä, sekä iloisia ihmisiä. Torikaduilla on kiva tutkia, mitä kaikkea kadulla voikaan myydä ja ostaa.

Hedelmätarjonta on värikästä ja runsasta. 

Perunoita on runsaasi eri lajikkeita - ihmettelen miksi syömme niin paljon pastaa ja riisiä.

Vaikka kanat näin houkuttelevilta näyttävät, toivon ettei niiden tarvitsisi kovin
montaa tuntia odottaa ostajiaan kuumassa auringossa.

Kanojen kuskaaminenkaan tuskin olisi täyttänyt EU -direktiivejä. Mopotaksin lavalla kanat siirtyivät paikasta toiseen ilman minkäänlaista suojaa.  Oli vaikea saada kuvaa lastista ruuhkaisessa liikenteessä -tolppa hyppäsi eteen kuvatessa.

Menneellä viikolla Limassa oli taas maanjäristys, taisi olla noin 4,6 magnitudia. Ei tuntunut täällä asti. Limassa on korkeitakin rakennuksia, joten toivon, että ovat rakennettu kestämään isommatkin tutinat. Limassa kävellessä  kyllä muistaa, että maa on altis luonnon katastrooffeille, sillä  meillä ei tällaisia liikennemerkkejä tarvita.

Tie suljettu tsunami hälytyksen takia

Voi pyhät palavat kanat !

Voi jessus kun on välillä vaikeaa! Minun tehtäviini kuuluu auttaa lapsia kotitehtävissä. Tänään tuli tyttö ja tarvitsi apua todennäköisyyslaskennassa. Miten ihmeessä sanotaan espanjaksi murtoluvut, kertolaskut, todennäköisyydet jne. – noppatehtävät vaikeutuivat koko ajan ja lopulta olin ihan solmussa kuinka monta erilaista mahdollisuutta vastauksiin on, kun noppien määrä kasvaa ja piti löytää eri lukujen summien mahdollisuuksia. Ei tämä open homma ole aina helppoa suomeksikaan, saatikka sitten vieraalla kielellä. Toivottavasti tytön tehtävistä edes osa meni oikein tai ettei hän ainakaan kerro, kuka häntä auttoi. Jaakkoa oli ikävä -melkein olin jo soittamassa veljelleni.

Viikot kuluvat nopeasti. Olen jo puolivälissä.  Nyt valmistellaan jo tuntien ohella joulujuhlaa ja siksi olen teitä useita lukijani pommittanut avustuspyynnöillä. Kun toiveesta mainitsin edellisessä postauksessa, en tiennyt, että meidän vapaaehtoisten edellytetään myös lähettävän ”virallisempiakin” avunpyyntöjä.  Hienoa, että jo muutamat ovat osoittaneet kiinnostustaan auttaa  -Suomessahan ei edes posti kulje, joten joulukortit voi hyvin muuttaa avustukseksi.

Päivällinen lähes valmis - vain kanat puuttuvat.

Viime perjantaina  meillä oli Limassa hyväntekeväisyyspäivälliset. Sinne oli kutsuttu pomon tuttavapiiriä, koska juhlat olivat pomomme anoppilassa. Hurja päivä. Ensin  pidimme perjantain oppitunnit ja sitten lähdettiin tai ainakin piti lähteä taksilla klo 17.00 kohti Limaa. Taksilla siksi, kun roudattavaa tavaraa oli valtavasti.  Aikaisemmin tilattu taksi tulikin sitten kuten arvata saattaa tunnin myöhässä, joten toisessa päässä sitten kiirettä riittikin. Onneksi pari henkilöä oli jo etukäteen menneet valmistamaan ruokia. Vieraat oli kutsuttu kello yhdeksäksi ja ensimmäisten saapuessa kaikki oli vielä pahasti kesken. Sitäpaitsi onnistuimme hävittämään ison LLI:n panderollin. Miten se on mahdollista voi vain arvailla - taksikuskille soitettiin perään, mutta sanoi, ettei se ole ainakaan hänen autossaan.

Vaikea uskoa, kun se ei ollut muuallakaan, mutta kyllä kai aikuinen mies puhuu totta.

Ihan hirveä homma ruokien, järjestelyiden ja koristeluiden kanssa ja kulujen jälkeen hyväntekeväisyysrahaa jäi 2000 solea = n. 540 €.  Ehkä tällainen tapa täällä ei ole kovin tuottoisa.

Mitä nuo vaalien alla meillä Suomessa järjestetyt "lahjoituspäivälliset" maksoivatkaan per nuppi ?

Sitäpaitsi, ensin kanat meinasivat palaa, kun koko "uuni" (=peltitynnyri)  tai sen sisältö syttyi palamaan -sitten lopulta kuitenkin osa kanoista oli raakoja, eikä niitä voinut syödä. 

Tässä vielä kanojen paistamimen sujuu ongelmitta

Tässä tulipalo saatu juuri sammumaan.
Paistopaikka pihalla, mutta käryt sisällä

Jessica hoiti baaria koko illan

Kotiin päästiin lähtemään vasta kello yksi - tai siis piti päästä. Sovittu kuski oli kuitenkin jo ehtinyt viettää perjantai-iltaa, eikä ollut ajokuntoinen, vaikka olisi silti mielellään meidät kuskannut. Alkoipa uuden kuskin metsästys. Osa jäi Limaan yöksi, mutta meidän, joilla oli tunteja aamulla oli pakko päästä kotiin. No, kello kolme puinkin sitten jo yöpuvun päälle. Arvaa vain väsyttikö aamulla.

Tässä ihanat kollegani Cariline, joka vastaa nuorten ohjelmasta ja
Estefania, joka  työskentelee kanssani lasten ohjelmassa.

Estefania ja Ximena, joka on paikallisia ja auttelee
käytännön asioissa mm. hoitaa talon ruokaostokset.

Oppitunnit sujuvat niin ja näin. Välillä paremmin, välillä olen hiukan hukassa. Ajatelkaahan maalaustuntia alueella S, kun meillä on vain luokkahuone, pöydät ja tuolit. Raahaamme kaikki materiaalit ja ison pullon vettä, että voi käyttää maalaamiseen ja pensseleiden pesemiseen.  Mahdollisuudet Suomen nykyaikaissa tiloissa on hiukan toiset. Kannamme mukanamme myös jokaiselle lapselle luettavaa. Alkumatka taitetaan täpötäydessä bussissa ja sitten loppumatka kävellään, kun bussit eivät aja niin korkealle. Joka tiistai on ensin kirjastotunti ja sitten taidetta.

Huomenna taas mennään - hankaluuksista huolimatta, minusta on hienoa mennä alueelle S.

Me ei saada kuvata lapsia vain käyttää kuvia, jotka ovat LLI:n virallisilta sivuilta.

Mitä tiedätkään Perusta ?

Hannalle 

Minulla on tapana reissuiltani lähettää aina muutama postikortti, vaikka eräs amerikkalaisista totesi: ”Miten vanhanaikaista!” Minusta on aina todella mielenkiintoista nähdä eri maissa, miten postin lähettäminen tapahtuu. Latinomaissa se ei ole koskaan ollut helppoa, kun sellaista postikulttuuria kuin meillä, ei ole. Mutta näin vaikeaa se ei  vielä ole ollut koskaan ennen. Koko 160 000 asukkaan kaupungissa, siis täällä Huaycanissa ei ole ainuttakaan postitoimistoa.
Paikalliset ehdottivat, että ehkä Western Unionin kautta voi lähettää postiakin. Eipä ollut mahdollista. - Saapa nähdä Hanna, milloin saat toivomasi kortin. Eräs Limassa asuva työntekijä lupasi toimittaa postiin, sillä sellainen sentään pääkaupungista löytyy. Halusin kuitenkin ensin testata kotikaupunkini tarjoamat palvelut, mutta mahdottomaksi osoittautui.  Tulen siis tarvitsemaan tällä kertaa välityspalvelua työkaverilta. Siis joulukorttia, ette ystävät hyvät tule tänä vuonna saamaan, vaikka perinteisesti niitä edelleen lähetän tukien  kehitysmaiden lapsia. Tänä vuonna mahdollisesti  sinäkin haluat tukea juuri näitä lapsia täällä Huaycanissa.

Järjestömme  kerää virallisia lahjoituksia osoitteessa https://www.lightandleadership.org/donate

Minulla ei ole henkilökohtaista rahankeräyslupaa, jos sinusta kuitenkin tuntuu, että haluat auttaa näitä lapsia kauttani, niin annan tilinumeroni yksityisesti. Koulutarvikkeita tarvittaisiin lisää ja joulujuhlassa on tapana antaa ilmeisesti jotain pientä joululahjaksi. 

Täällä kouluvuosi siis päättyy kohta. Niin mielelläni antaisin täällä käyttöön ystäviltäni ja lukijoiltani keräämäni potin. Yli kymmenen vuotta sitten vein Panaman kuna-saarille jättikassin värejä, papereita, maalaustarvikkeita jne., jotka sain lahjoituksena, ollessani kuna-intiaaniprojektissa. Nytkin olisi ollut paljon, jota olisi voinut tuoda tullessaan. Tällä kertaa toin vain espanjankielisen muumikirjan ja pari Suomi-kirjaa. Olisi mahtavaa esimerkiksi täydentää kirjastoa Suomen lukuliikkeen kunniaksi, kun itse täällä pidän luku- ja kirjastotunteja.

Kahdessa viikossa uusi ja outo on jo muuttunut uudeksi normaaliksi. Tuntuu kotoisalta ja aika helpolta. Silti sitä mietti ja prosessoi päässään, miten erilainen maailmamme onkaan. Osaammeko me suomalaiset todella arvostaa kaikkea sitä mitä meillä on?  Olen ollut aina melko iloinen veronmaksaja, mutta muissa maissa eläessä sitä tajuaa, mitä kaikkea meidän veroeuroillamme saakaan; koulutuksen, terveydenhuollon, kunnolliset tai ainakin lähes kunnolliset tiet ja liikennevälineet jne. Kummasti sitä oppii arvostamaan oman maan puhtautta, rehellisyyttä ja koko järjestelmää. Kotimaassa valitamme ja ärsyynnymme aika pienestä. Tule tänne, niin asenteesi muuttuu varmasti -ainakin joksikin aikaa.

Kun opettaja saa palkkaa hiukan yli 2000 solea kuussa täällä Huaycanissa, siis noin 540 euroa, niin miettii, mitä sillä täällä saa. Vaikka eläminen on näennäisesti halvempaa kuin meillä, tuskin opettajan palkalla voi ylläpitää läheskään samaa elintasoa kuin meillä, hyvästä koulutuksesta puhumattakaan.

Meidän opehuone

Pääkatu on täynnä pikkukauppoja ja kauppiaita. On ylen määrin halpaa feikkitavaraa; lenkkareita, merkkivaatteita ja elokuvia, muovikrääsää ja rihkamaa. ”Aidot Adidakset” saa noin 7 €:lla.  Muovipusseja ja roskaa on kaikkialla, lajittelusta ei tietoakaan. Ilmastonmuutos näkyy todellisena tälläkin alueella – vielä 1950-luvulla alueella viljeltiin kaikkea mahdollista, nyt pelkkää kuivaa erämaata.  Olen matkustanut elämässäni aika paljon köyhissäkin maissa ja jotenkin on sellainen tunne, että harvoin näkee mitään näin rumaa. 

Tässä meidän toimisto ja koulu

Ekologinen jalanjälki on kuitenkin toistaiseksi paljon pienempi kuin Suomessa, mutta pelottavaa on, vaikka  useat kehittyneet maat ovat saaneet ekologisen jalanjäljen kääntymään laskuun, niin kehittyvissä maissa kuorma kasvaa valtaisasti. Nämä lapset eivät ehkä koskaan saa kävellä metsässä tai puutarhassa, useat eivät pääse edes rannalle. Kaikilla lapsilla  kuitenkin on haaveita, mitä he haluavat elämässään kokea. Haaveiden täyttymiseen usein tarvitaan koulutusta. 95 % käy peruskoulun, mutta koulutuksen taso on täällä heikko. Kun tutkii Pisa-tuloksia, niin huomaa Perun olevan häntäpäässä – ei montaa maata jää Perun alapuolelle.

Elintasoerot täällä lienevät valtaisat. On joukko tosi rikkaita, mutta sitten kuitenkin  kaupunkien asukkaista 33 % asuu slummeissa.  Bruttokansantuote on alle 7000 dollaria henkeä kohden, kun se meillä on noin 49 000 dollaria. Siis köyhyysrajan alapuolella täytyy elää valtava osa väestöstä, äärimmäisessä köyhyydessä lähes neljäsosa väestöstä. Kaikkein haavoittuvaisimmassa oleva väestönosa on lapset, 3,8 miljoonasta köyhästä 2,1 miljoonaa on lapsia. Yli 60 % kaikista alle 18-vuotiaista on köyhiä.

Sitä miettii täällä, että mistä kaikki johtuu, vaikka maalla on paljon luonnonvaroja. Merkittävimmät luonnonvarat ovat kupari, hopea, kulta, öljy, rautamalmi, kivihiili, fosfaatti, puu, ja kala. Olisiko syynsä sillä, että maa on ollut pitkään poliittisesti hyvin epävakaa, koulutustasoa ei ole osattu nostaa ja epätasa-arvo, korruptio ja väärinkäytökset kukoistavat.  Juuri ennen 2000 -lukua inflaatio oli hillitön, 7500 %. Näyttää siltä, että poliittinen epävakaus vain jatkuu; mielenosoituksia kaduilla ja uudet vaalit ilmeisesti tulossa.

Miten tämä tarinani sisältö on tänään niin opettajamainen, että oikein itseänikin huvittaa. Toisaalta minusta on mukavaa kertoa omasta arjesta täällä, kuitenkin samalla itsekin tutkia maata pintaa syvemmältä. Olisi iso halu ja palo sisimmässä vaikuttaa enemmän kuin pieniä murusia jakelemalla lapsille. Toisaalta ison merkityksen tuntee antaneensa, kun vuorilla köyhällä S-Zonalla asuva noin 12 -vuotias likainen poikavesseli halasi niin lämpimästi oppitunnin jälkeen ja kysyi: ”tulethan varmasti ensi viikolla?”

Recluta

Autor: Jose Sabogal

Oppilaan näkemys /kopio 1800- luvun lopulla syntyneen  limalaisen taiteilija Jose Sabogalin taiteesta. Taitelija kuvasi Perun intiaani-kulttuuria töissään. Sain tämän työn oppilaalta lahjaksi.

Taidetta ja argeologiaa

En ole ihan varma oliko tämä taidetta vai argeologiaa

Vapaapäivät Limassa vierähtivät nopeasti huonetoverini Jamien kanssa. Kävelimme valtavasti pitkin Liman katuja Mirafloresista Barancoon. Matkalla tuli mieleen perulaiskirjailija Mari Llosa Vargasin
kirja, Tuhma tyttö, jossa kuljeskellaan välillä Mirafloresin  1960-luvun kaduilla. Kirja on onneton, jopa mahdoton rakkaustarina kiltin nuoren miehen ikuisesta rakkaudesta naiseen, joka tavoittelee rahaa ja rikkauksia.

On kiva lukea kirjoja, joissa on tuttuja paikkoja tai tapahtumia. Joten vinkkejä kehiin, jos tiedätte hyviä perulaiskirjailijoita. Tällä hetkellä kylläkin luen kirjaa : "El ladrón de mentiras". Kirja on tarkoitettu 9-vuotiaille. Sillä tasolla mennään tällä hetkellä.

 Limassa kävimme taidemuseossa "Arte contemporada". Olen intohimoinen taiteen ystävä. Minulle taiteessa yleensä tärkeintä on tunnelma tai tunne, jonka teos minussa herättää. Mielelläni matkoillani ostan taidetta. Tyttäreni Emilia joskus aikoinaan ihmetteli, miksi minun pitää saada omaksi työt joista pidän.  Rakastan kuitenkin taulujani ja minusta on mahtavaa katsella niitä aina uudestaan ja uudestaan.

Jos et tietäisi olevasi taidemuseossa, ajattelisit että perulaiset keräävät paperia

Nämä teokset eivät olleet myytävänä, eikä kotiin vietävissä. Oikeastaan oli hiukan vaikeaa päästä kiinni oliko talossa remontti kesken tai mitä taiteilija onkaan halunnut töillään kertoa. On ehkä väärin, mutta usein arvioin taiteen laatua vertaamalla pystyisinkö itse tuottamaan saman.





Joskus kokemus taidemuseossa nostaa ihon kananlihalle vielä vuosienkin jälkeen. Kuten minulle on käynyt vuosia sitten kämässämme Guaysaminin taidemuseossa  Ecuadorissa. Cabilla de hombres
( Oswaldo Guayasamin ) oli todella vaikuttava kokemus.   Jos käyt joskus Quitossa, on paikka ehdoton ykköskohde. Tällä kertaa ei jäänyt puhuttelevaa tunnelmaa tai sisäistä syvää tuskaa kuten Guayasaminin töitä katsellessa.

Pari päivää Limassa valtameren rannalla ja vihreässä puistossa karistivat kotikylämme pölyt vähäksi aikaa.

Tänään olin käymässä opastetulla kieroksella Huaycanin argeologisilla alueilla, jossa viitteitä menneeseen inka-kulttuuriin  (Inkat Huaycanissa ). Kierros oli rakennettu hyvin vaikuttavasti näyttelijöineen ja mainioine oppaineen. Välillä piti osallistua ja pyytää lupaa palatsin korkeimmalta päästä sisään.

Inkojen tärkeimpiä jumalia olivat luojajumala Viracocha, aurinkojumala Inti, ukkosjumala Illapa ja maanäitijumala Patchamama.

Maanäitijumalaa palvottiin sadon, hedelmällisyyden ja suojelun takia. Kuun nimi oli Mama Killa, jonka uskottiin olevan jumalatar ja auringon puoliso.  Minulla juuri nuo inka-korvikset; kuu ja aurinko, jotka ovat rakkauden ja avioliiton sympoleita.

Tarinat Inkojen tavoista elää, uhrata, kuolla ja haudata kuulostivat mielenkiintoisilta

Esimerkki haudattavasta ennen kietomista kankaaseen.
Hautaan laitettiin kaikki kuolleen tarvitsemat asiat
siirtyessään toiseen maailmaan.

 

Minulla on tänään tiskihuki, joten täytyy lähteä hoitamaan velvollisuuksia. Onneksi jokainen tiskaa omat astiansa. Työvuorolainen hoitaa keittoastiat puhtaiksi, ruuat jääkaappiin ja jääkaapista vanhat roskikseen.  Siispä töihin.

Mitä onkaan köyhyys ?

Mitä onkaan köyhyys?

Usein, varsinkin jouluaikaan, mietimme Suomessa, että meilläkin on köyhiä lapsia ja köyhiä perheitä. Minullakin on tapana lähetellä jouluapua -systeemin kautta joululahjoja. Kun nyt vertaa elämää täällä Huaycanissa tajuaa, mikä suuri ero meidän ja heidän köyhyydessänsä on.

Meillä köyhä erottautuu ennen kaikkea muista, siis niistä, jotka eivät ole köyhiä. Köyhä on se, jolla ei ole samoja tavaroita, vaatteita, yhtä hienoa kotia jne. -köyhyys syntyy ennen kaikkea sosiaalisista eroista. Köyhässä perheessä meillä voi köyhyys olla myös henkistä; on esim. alkoholiongelmaisia vanhempia, jotka eivät pysty ruokkimaan lapsen henkisiä tarpeita ja turvallisuudentunnetta. Meillä kuitenkin jokainen pääsee kouluun, saa hyvää opetusta, saa kouluruokaa, ilmaiset kouluvälineet ja mahdollisesti koulukyydin. On kirjastot ja liikuntapaikat. 

Pitää lähteä kauas, jotta osaa katsoa lähelle.

Käyn tiistaisin opettamassa tästä köyhästä Huaycanin kaupungista alueella S, noin 20 minuuttia niin ylös kuin autolla pääsee. Siellä katsellessa taloja ja ihmisiä ymmärtää, mitä on köyhyys. Ylimmissä taloissa ei ole sähköä, ei vettä -opetus kouluissa ei ole korkeatasoista.  Siellä tuskin on sosiaalisia tai taloudellisia eroja, sillä siellä kaikki ovat köyhiä. Kokemus tuntuu syvällä sisimmässä. Lapset hyvin lämpimiä ja ihania.

Tässä meidän koulutalo alueella S

Vielä vähän tarinaa kotioloista:

Ruokaa meille käy tekemässä Dina.  Hän tekee lounaan ja päivällisen kaikkina työpäivinä. Vapaapäivinä saamme vain lounaan. Tähän mennessä on ollut yhtä päivää lukuun ottamatta jokaisella aterialla kanaa. Jokaiselle yleensä on yksi sattuma riisin, pastan, papujen joukossa, paitsi jos tulee myöhässä. Oletan, ettei näillä ruuilla ainakaan pääse lihomaan – minun on kyllä ollutkin tarkoitus laihtua, joten saatan olla vain kiitollinen.  

Kiertelin kaupungin torilla, enkä todellakaan halua tietää, mistä kanamme ovat ostetut. Torilla niin kalat, kanat kuin muutkin lihat roikkuvat auringossa tai pölyisillä pöydillä ja onneksi joku mummeli huiskii koko ajan kärpäsiä pois. Tiedoksi Mirjalle, että kylmäketju on taatusti katkennut, ehkä jopa moneen kertaan.

Meillä täällä ei ole vakaa, jotta voisi tarkistaa painon kehityksen, mutta kaupungin pääkadulla istuu setä vaa´an kanssa ja 20 centimoksella voi tarkistaa painonsa.  Ehkä raskii jonain päivänä kokeilla.

Yksi euro on 3,79 PEN eli Perun nuevo Sole. Joten painon tarkistaminen lienee noin viiden sentin verran eurorahoissa.

 Viime viikolla meillä oli vapaaehtoisten valmistama ”kiitosateria” henkilökunnalle, siis palkollisille. Mukana oli paikallisia henkilöitä, jotka opettavat osan oppiaineista, sekä lisäksi keittäjämme, siivoojamme ja projektivastaavat. Ateria tarjoiltiin lasten keskuksessa ja valmistettiin täällä vapaaehtoisten talossa. Tuntia ennen kuin meidän piti mennä laittamaan, pöytiä, koristeluja jne., ei keltään löytynyt avainta. Kun avain löytyi, sillä ei meinattu saada ovea auki. Puolen tunnin taistelun jälkeen ovi aukeni ja pääsimme kiireellä laittamaan paikkoja kuntoon.

Voitte kuvitella, miltä suomalaisesta tuntuu moinen ajoittaminen. Vieraat saapuivat tipotellen -aikatauluthan täällä ovat kovin venyviä. Vierailla oli mahtava hetki herätellä nälkää, sillä ruoka valmistui tunnin myöhässä.

Vaikeimman asian ruokien kantamisessa kulman taakse toiseen taloon muodosti kotitalomme raput:

Asumme toisessa ja kolmannessa kerroksessa. Raput taloomme ovat jyrkät, kapeat ja pimeät kierreportaat. Eikä siinä vielä kaikki: -kuvittele minut puolisokean jälkiruokatarjottimen kanssa kulkemassa ylhäältä alas, kun pitää vielä varoa toiseksi ja kolmanneksi alinta askelta, koska niistä ovat kannattimet menneet poikki.

Kaikki saatiin lopulta valmiiksi, tarjoiltua ja syötyä. Vatsat täysinä me vapaaehtoiset pääsimme kantamaan tyhjät kattilat, lautaset ja tähteet takaisin samaa reittiä tiskataksemme.

Liikenne täällä on aika kaoottista, enkä ole vielä ymmärtänyt mikä on suojateiden merkitys. Tarkoittaa ehkä käskyä: juokse henkesi edestä! Tällä menetelmällä olen ainakin toistaiseksi pysynyt ehjänä. Kulkuvälineiden joukko on moninainen, kolmipyörämopot ehkä juuri eniten aiheuttavat päänvaivaa, koska niitä tuntuu luikertelevan kaikkialla. Meno on hurjaa, eikä kyydissä tunnu kovin turvalliselta. Edullinen tapa liikkua kuitenkin, kun kauppakassi tuntuu kovin painavalta kotiin palatessa – parilla solella pääsee parin kilometrin matkan hipermerkadosta pääkadulle. Olen kuitenkin intohimoinen kävelijä, joten osaltani jäänee pelkäksi kokeiluksi.

Huomenna on taas työpäivä. Meillä olikin kolmen päivän vapaa, kun vainajien päivä on tänään ja se on kansallinen vapaapäivä. Olin huonetoverini kanssa kaksi yötä Limassa, mutta siitä ehkä seuraavassa postauksessa sillä nyt pitää ryhtyä tuntien valmistamiseen.