Pää pilvissä

Vapaa viikonloppu tulikin sitten kuntoiltua oikein kunnolla. Kämppäkaverin kanssa lähdettiin Andeille Matucanan pikkuiseen kylään, josta olin varannut meille myös majapaikan.

Maisemat olivat huikeat ja niin päätimme lähteä patikoimaan polkua  vuorilla olevalle vesiputoukselle.  Saimme todeta, että olimme yliarvioneet kykymme, kuntomme, sekä jalkojemme pituudet .  Kuvista näkee, että voimme kuitenkin olla ylpeitä saavuttamastamme korkeudesta.
(n. 2700 m )

Matkaan kului kuitenkin odotettua enemmän aikaa ja istuessamme levähtämässä tapasimme alas tulevan saksalaisen reippailijan. Hän oli sitä mieltä, että meidän ei enää kannattaisi yrittää putouksille asti, koska oltiin jo pitkällä iltapäivässä. Meiltä menisi todennäköisesti liikaa aikaa saavuttaa määränpäämme sekä palata turvallisesti alas ennen iltaa ja mahdollista sadetta.

Taisimme ottaa uutisen hymyssäsuin vastaan, koska saimme hyvän syyn palata takaisin. Paluumatka olikin sitten juuri niin kamala kuin olin olettanutkin. Hiekkaa, vieriviä kiviä, liian korkeita askelmia...
Pelotti ihan vietävästi. Välillä tuntui, että olisi hiekkaliukumäessä.  Onneksi olin avannut suuni luonnonpuiston portilla maksaessamme 3:n solen pääsymaksua ja todennut, että nyt olisi kyllä retkisauva tarpeen. Ystävällinen täti sitten totesi, että itseasiassa häneltä sellaiset meille löytyisi, jos vannoisimme että varmasti laittaisime ne palatessamme myyntikioskin katolle. Vannoimme ja ystävällisyydestä annoimme vielä muutaman kolikon. Saimme harjanvarret avuksemme.  Minusta tuntuu, etten olisi selvinnyt hengissä alas vuorelta ilman tätä korvaamatonta apujalkaa. Vaelluskengät olisivat kyllä olleet maastossa paikallaan.

Kaktukset pian kukassa

Tässä polku vielä vaikuttaa leveälle ja helppokulkuiselle. Myöhemmin ei oikein uskaltanut edes kuvata.
Kylä, josta lähdimme pilkistää  vuorten välistä.

Olimme noin 2700 m:n korkeudessa

Kyllä välillä mietti, että olisipa nuori ja ketteräjalkainen

Matucanasta sitten tultiinkin kotiin  kiemurtelevaa vuoristotietä sellaista vauhtia bikkubussilla, että hirvitti.  Välillä ohiteltiin valtavia rekkoja ja toivottiin, ettei tulisi ketään vastaan. Pelotti, että mutkissa koko auto kaatuu. Onneksi oli valosaa ja kuivaa, koska mielessä kävi yli kymmenen vuoden takainen automatka Meksikossa. Silloin bussi alkoi liusua sateisessa säässä pimeässä vuoristossa, jossa tietä reunustivat  rotkot. Silloin luulimme Kaukon kanssa, että viimeinen retkemme ja hetkemme on koittanut.  Ihmiset alkoivat itkeä, huutaa ja rukoilla. Muistan kuinka pelkäsin, että joku mottaa kuskia niin, että lopulta todellakin ollaan rotkossa. Hengissä selvittiin silloinkin ja seuraavassa kylässä kuski sitten vaihdettiinkin toiseen.

Viime viikon oppitunneilla olin tottelematon ja otin oppilaista kuvia. Heiltä kysyin kuitenkin luvan ja nyt uskallan muutaman kuvan laittaa blogiini. Huomenna alkaakin viimeinen kouluviikko ennen
1.12. olevaa joulujuhlaa. Lapsille on pieniä kokeita useista oppiaineista. Heillä on sitten mahdollisuus siirtyä tammikuussa vaativammalle tasolle testit läpäistyään. Ostin tänään pari isoa pussia karkkia. Ajattelin tarjota lapsille viimeisillä oppitunnilla.



Päätimme myös opeparini Estefanian kanssa, että Zona S:llä viimeisellä tunnilla kirjoitamme yhdessä kirjeen Suomeen joulupukille, jonka sitten lupasin postittaa Korvatunturille. Suomessa ei vaan posti nyt kulje, joten päädyimme lähettämään emailia -silloinkin pientä maksua vastaan pukilta on mahdollisuus saada vastaus.

Jo tässä vaiheessa kiitän kaikkia lahjoittajia. Lapset saavat kirjoja kirjastoon, sekä pieniä joululahjoja itselleen.  Otan sitten kuvia ostoksistamme ja juhlistamme.

Vieläkään ei ole liian myöhäistä lahjoittaa  > paina linkkiä