Etkö näe tähtiä ?

Luimme yhtenä päivänä tarinaa ensimmäisestä Perulaisesta  astrologista, sillä kirjastotunneilla on tapana lukea yhdessä jokin pieni tarina, joka kertoo Perun historiasta tai merkittävistä henkilöistä. Tarina kertoi pienestä Maria Luiza Aquilasta (s.1938), joka  jo lapsena kiinnostui kovasti tähdistä. Hän halusi opiskella lisää, mutta sai todeta, että Perussa ei voinut opiskella astrologiaa. Niinpä Maria matkusti koulun lopetettuaan Argentiinaan opiskelemaan. Palattuaan hän huomasi olevansa se, joka aloitti astrologian opetuksen Perussa.
la primera astronoma profesional del peru

Tarina oli kaunis ja opetti, että ei saa luopua haaveistaan, vaan pitää sitkeästi tavoitella sitä mitä kovasti haluaa. Moni lapsistakin toivoi tulevansa, lääkäriksi, opettajaksi, lentäjäksi...

Sitten keskustellessamme tähdistä minulle valkeni tai paremminkin tummeni kurja totuus: tällä Huaycanissa et voi nähdä tähtiä lainkaan. Ilma on niin pölyistä ja saastunutta, että tähtitaivas ei näy. Samalla oikeastaan tajusin, miksi olin ihmetellyt, ettei aurinko paista kovinkaan kuumasti. Eipä tietenkään, koska samat saastepilvet ovat auringon edessä. Miten surullista. Eipä olisi Juuson kaukoputkelle käyttöä.

Jossain päivityksessä totesin, että ehkä kaikki lapset eivät ole ehkä koskaan nähneet merta, mutta ei siis koskaan myöskään tähdenlentoa.  Pieni tähdenlento voisi auttaa unelmien toteutumisessa tai antaa ainakin enemmän toivoa.

Nämä lapset täällä ovat kuin lapset missä tahansa; iloisia, leikkivät, opiskelevat ja välillä tappelevat. Kuitenkin, kun suomalaisen aikuisen silmin katsoo ympärilleen, tuntee syvää surua. Epäoikeudenmukaisuus sattuu syvällä sisälläni. Kukaan meistä ei ole itse valinnut paikkaa minne tai mihin olosuhteisiin syntyy. Tuntuu vaikealta ajatella elämää ilman kuuta ja tähtiä tai metsää ja merta. Jopa sade saa aivan uuden merkityksen. Tällä on satanut vuoden aikana noin tunnin pientä tihkua.

Lapset kuitenkin iloitsevat myös samoista asioista kuin meidänkin lapsemme. Eilen oli kylällä markkinapäivä tivoleineen. Kaikenlaista "helppoheikkikamaa" oli myytävänä sekä monenlaista herkkua. Solella  (noin 30 centtiä) sai mm. pussillisen pieniä churroksia - pieniä rasvassa paistettuja sokerisia pötkylöitä. Yhtäkään roskista ei alueella kuitenkaan näkynyt, jonne olisi voinut tyhjän pussin laittaa. Näky oli kuin meillä taiteiden yön jälkeen. Samalla tavalla lapset kinusivat vanhemmiltaan herkkuja ja turhakkeita - välillä vanhemman kukkaron nyörit aukenivat, välillä pysyivät kiinni.

Päivällä oli vielä hiljaista, kun lapset olivat koulussa, mutta ilalla alue oli
tupaten täynnä.

Kulkukissoja täällä ei ihan hirveästi ole, vaikkakin yksi pieni musta kissa pyrkii päivittäin kotiimme. Sillä on helppo tie esimerkiksi kattojen kautta.  Välillä itseänikin huvittaa, miten tiukasti mieidän pitää aina muistaa lukita alhaalla oleva ulko-ovi rosvojen varalta. Katon kautta on kuitenkin helppo yhteys taloon, koska ylhäällä ei ole ovea ja useat talot ovat kiinni toisissaan. Ei olisi temppu eikä mikään kulkea kissamme tavoin.

Koiriin täällä hermostuu - niitä on paljon joka kadulla. Suurin osa kilttejä ja jättävät ohikulkijat rauhaan, mutta sattuu myös pelottavia tilanteita tämän tästä. 

Tänään alkoi koulutalossamme jokin yllättävä yläkerran remontti. Järjestöllämme on siis talosta kaksi  alinta kerrosta. Hirveä meteli, kun ukot hakkasivat jotain sementtistä. Metelinkin olisi kestänyt, mutta yht´äkkiä alkoi  luokkaan pudota pieniä sementtimöhkäleitä -apua, miten vaarallista !

Talot on rakennettu jotenkin kummallisesti, niin että keskellä on ikäänkuin tyhjä hissikuilu ilman hissiä. "Hissikuilua" pitkin sitten kivet lentelivät alimpaan kerrokseen luokkaan, jossa minulla oli oppitunti.  Pomo kävi sitten siellä ylhäällä keskustelemassa ja sai aikaan, että ainakin toistaiseksi  kivien putoilu loppui.

Voit ymmärtää, millainen on äänieristys taloissa, joissa kuilun kautta kuuluu tai siis kaikuu kaikki äänet. Meidän asuintalossakin kuulemme kaikki, mitä alakerran naapurit puhuvat. Salaisuuksille ei näissä kodeissa ole sijaa.