kuskannut lapsia hoitoon, kouluun, harrastuksiin, käynyt matkalla kaupassa, laittanut ruokaa, hakenut yhden , ruokkinut, vienyt kuvataidekouluun, hakenut toisen ja kolmannen ja neljännen.......
Välillä on kuulemma aikataulu pettänyt.
Minä taas olen viettänyt leppoisampia päiviä täällä Hyvinkäällä:
Äiti vie tytöt aamulla hoitoon, minä siivoskelen, laitan ruokaa, käyn kaupassa , haeskelen muutaman geokätkön, suunnittelen tulevaa reissuamme ja haen tyttöset hoidosta.
Meerin pyöräily sujuu hienosti.
Elsalla sylissään Minttu. Mummi sai isältä nuhteet, kun nukkea ei olisikaan saanut tuoda ulos.
(ne mummit, ne mummit)
Sitten leikitään pihalla tai metsässä. Metsässä etsitään etanoita, lintuja ja sammakoita. Hypitään sammalilla, kiivetään isoille kiville ja kerätään käpyjä. Pihalla taas tehdään kovasti ruokaa, liutaan mäkeä, keinutaan ajetaan potkupyörää ja välillä yritetään mummilta karkuun.
Joskus erimielisyyden sattuessa heittäydytään maahan makaamaan, kierimään ja huutamaan.
Pääsääntöisesti leikit sujuvat moitteettimasti.
Kun tytöt tulevat päiväkodista ja heiltä kysyy mitä on syöty vastaus tulee nopeasti : kalakeittoa ja kun kysyy, mitä olette tehneet: leikkineet junarataa.
On täällä Hyvinkäällä outoa tuo päivähoito, kun lapset saavat päivätpäästään kalakeittoa ja saavat leikkiä vain Brion junaradalla. Kyllä meillä Imatralla lienee päivähoidossa hiukan monipuolisempaa -vai mitä Minna ? - mutta olettekos kysyneet lapsilta !
Pitäisiköhän tehdä valitus korkeimmalle päivähoidon esimiehelle !
Viikonloppuna syötiin "viimeinen ehtoollinen" Tuusulassa. Kaukon tytöt olivat järjestäneet meille läksiäisjuhlat: paikalla oli äänekäs ja iloinen joukkue perhettä. grillattiin ja saunottiin.
Mukana oli kumppaneineen ja lapsineen viisi kuudesta vain Emilia puuttui. Olisi ollut niin ihanaa kun hänkin olisi ollut mukana, mutta maailma on "nielaissut" tyttäreni.
Sienisaalis jäi viime viikonloppuna edellistä vaatimattomammaksi. Mutta syksyn kuulautta ja kauneutta on kyllä riittänyt.
p.s. ei kuulunut syötävien sienien koriin
Tänään starttaamme Jennin ja tyttöjen kanssa Turkuun. Juuso ja Kauko tulevat huomenna perässä.
Viikonloppuna on sukuseura Kiilin sukukokous Rymättylässä ja sinne porukalla suuntaamme.
Paljonkohan meitä nykyään jo onkaan ? Sukuseura on perustettu isäni ja äitini vielä eläessä heidän jälkeläisilleen. Tapaamme kerran vuodessa äidin ja isän hääpäivän tienoilla. Meitä sisaruksia ja jälkeläisiä on niin paljon, ettei oikein muita yhteisiä juhlia enää ole. Millään ei voi esim. häihin kutsua kaikkia serkkuja, tätejä ja setiä, koska luku on jo noin 75.
Tälläkin kertaa paikalle tulee 56. Ei hassumpi prosentti.
Tyttöjen kanssa arjessa oleminen on ollut todella ihanaa. Minttu- ja Vanttu-kirjoja on luettu monen monituista kertaa. Piirretty muumeja ja kuunneltu Ihahaa- laulua. Sitä muistuu mieleen niin tavattoman hyvin ihanan lämpöiset hetket omien lasten kanssa. Kirjojen lukeminen ja retkeily on niitä asioita, joita muistelen aina lämmöllä.
Lasten vanhoista tavaroista ei ole kauheasti tallella leegojen lisäksi kuin kirjat. Niitä en ole raaskinut antaa lainkaan pois. Ihana lukea Tiitiäisen satupuuta, jossa lukee Juusolle ristiäispäivänä 4.9. 1982
ja tutkia Mintun touhuja Elsan ja Meerin kanssa ja samalla muistaa miten Emiliasta sama kirja, jossa Minttu menee mummolaan oli ihana. Saara taas on puhaltanut samaa Vanttua, joka sai haavan, otettuaan luvatta vaarin puukon. Nyt Vanttua lohduttavat Elsa ja Meeri niin ihanasti ja silittävät kirjan itkevää Vanttua.
Minä, joka kirjoja niin rakastan, olen luvannut pitää tytöt kirjoissa. Joten jos sinulta lukijani liikenee tai lojuu "turhia" lastenkirjoja nurkissasi, niin anna kuulua itsestäsi. Tämä mummi lukee niitä mielellään taas palattuaan.
Se alkaa sujua jo ihan mallikkaasti. Aikuisilla kun vain olisi tuota malttia odottaa ja odottaa ja .....
Eihän sitä kaikki voi aina heti onnistua.
Joskus on helpompi laittaa jalkaan vähän isommat kengät. Kunpa ei tyttö astuisi vain liian suuriin saappaisiin. Joskus me pikkuihmiset haaveillaan liian suurista saappaista, joita sitten ei jaksetakaan liikuttaa eteenpäin.
Nyt kun olen kolme viikkoa hyörinyt tässä tyttöjen arjessa, tiedän, että minun tulee hurja ikävä.
Tiedän kuitenkin, että niin pient kuin isotkin "lapset" pärjäävät ja onneksi nykyaikaan yhteydenpito on helppoa. Mutta syliä kun ei virtuaalisesti voi korvata. Tammikuussa kun palaamme, osaavat tytöt jo monta, monta taitoa enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti