Eksyvä löytää

Kaukomatkat lähenevät, enää 13 yötä lähtöön. Lentoliput ovat siis ostetut ja todellinen Kauko-matkailu voi alkaa. Emmepä ole Kaukon kanssa ennen näin pitkään olleetkaan kahdestaan, mitenköhän tuo sujuu ? Tarvitsenko minä välillä "lebenraumia", niin kuin minulle aina välillä käy.
Reissatessa meillä kuitenkin on aina synkannyt todella hyvin ( lue: minä saan päättää matkasuunnitelman :)  )  Sitä tulee varmaan taas niin paljon uutta ja jännittävää, ettei kerkeä ainakaan pitkästyä.

Olen tässä ennen reissua lukenut ystävättäreltäni saamaani lahjakirjaa: Anneli Vainion Eksyvä löytää.
Se on hyvin puhutteleva ja mielenkiintoinen kirja siitä miksi ihmiset matkustavat. Kirja on kirjailijan omaa pohdintaa, mutta sisältää myös paljon monien maailmanmatkaajien ja filosofien mietteitä siitä mikä panee toiset ihmiset jatkuvaan liikkeeseen. Miten Marita osasitkaan minulle sopivan kirjan valita -kiitos siitä.

Kirjaa lukiessa sai mennä aika syvälle myös omaan itseen: mikä saa minut uudelleen ja uudelleen liikkeeseen ? Miksi haluan kohdata kaiken aikaa uutta ja jännittävää ? Miksi haluan matkustaa epävarmuudessa: ei ole viiden, eikä edes neljän tähden hotelleita, ei tietoa huomisesta, mihin päänsä kallistaa. Miksi juuri minua kiehtoo vieras kulttuuri, kieli ja erilaisuus. Mitä minä olen etsimässä ?
Vai peräti pakoilemassa ?

Olen ainakin jo itselleni myöntänyt, että  tällä kertaa mukana on hitunen myös pakenemista. Rakastamani työ on päässyt tuntumaan liian uuvuttavalta. Nyt vasta tajuan miten poikki  olin.
Kun edellytykset tehdä työnsä hyvin ja perusteellisesti ovat heikentyneet, on  joko osattava ottaa etäisyyttä tai sitten hyväksyä se, miten asiat nykyään tehdään. Se ei ole minulle helppoa.
Puolitoista vuotta ole katsellut itseäni peiliin ja peilinkin taakse. Joskus miettii, että onko tullut kyyniseksi ja voiko kaikki johtua vain itsestä ja omasta asenteesta.

Nyt tulevan vuoden aikana, on hyvää aikaa itsetutkiskelulle ja ylipäätään itselle. En kuitenkaan suostu ajattelemaan, että olen suunnitellut vain kymmenen kuukauden pakomatkaa. Kyllä syyt ovat syvemmällä koko persoonallisuudessa: paikallapysyminen ja jähmettyminen ei sovi minulle.
Olenko siis tasapainoton, kun etsin koko elämäni jotain, mitä tuskin koskaan löydän ? Olenko kyltymätön, kun aistini tarvitsevat aina uusia ja uusia virikkeitä, uusia maisemia, uusia tuoksuja ja ääniä ? Olenko sosiaalisesti sopeutumaton, kun minun mielestäni on suuri rikkaus tavata aina uusia ihmisiä erilaisista kulttuuri- ja kielitaustasta ? Miksi mikään ei riitä ?

Vertauskuvana matka elämänkulusta on vanha ja kulunutkin, mutta toisaalta niin sopiva ainakin minun kohdallani.  Matkalla tuntemattomissa maissa, uusien paikkojen ja ihmisten joukossa vahvistaa tunnetta, että elää. Muistan vieläkin tunteen käydessäni kuna-intiaaninen saarilla Comarcan Kuna Yalassa  (San Blass), miten minusta tuntui, etten voi mitenkään kyllin ahmia sitä kulttuuria ja erilaisuutta. Minusta uuden kokeminen on kuin huume, sille addiktoituu. Jotenkin vaan yrittää painaa mieleensä tuntemukset, äänet, maut ja muisti- ja mielikuvat. Koko ajan toivoo, ettei vaan unohtaisi mitään. Ja sitten sitä pitää saada aina vaan lisää.

Matkalla tuntee myös toisaalta itsensä hyvin pieneksi, mutta onnekkaaksi. Se, että on saanut syntyä Suomeen, käydä kouluja ja saanut itselleen kohtuullisen toimeentulon, mahdollistaa sen, että voi kulkea ja huomata, että muualla monella on toisin. Kun katselee latinalaisen Amerikan ihmisiä, niitä joilla on hyvin hyvin vähän, mutta tuntuvat tyytyväisiltä elämäänsä, rakastavat ja pitävät huolta lähimmäisistään, saa huomata, että itsellä  on vielä paljon kasvettavaa.

Vapaaehtoisesti 10 tuntia bussissa ja vielä useana päivänä ! Olen kuullut joidenkin ihmettelevän reppureissaamisen järkevyyttä, eikö olisi rentouttavampaa mennä all inclusive -hotelliin ja maata auringossa lounaan ja päivällisen välissä, samalla juoden cuba libre tai jokin muu tilanteeseen tai paikkaan sopiva drinkki
(p.s. ei olla matkalla cubaan, mutta en muutakaan drinkkiä muistanut)
Minua rentouttaa kaikki uusi. Ei voisi olla turhauttavampaa syödä päivät päästään samassa hotellissa, uida samalla uima-altaalla ja katsoa päivät pääksytysten itseään grillaavia turisteja.
Hassua nimittäin, että kun olen matkalla, en tunne itseäni turistiksi, vaikka sitä tietysti olen. Latinalaisessa Amerikassa minusta jotenkin tuntuu kuin kuuluisin sinne. Kun tunnit lipuvat vuoristojen halki mutkaisilla ja jännittävillä teillä, voi kokea niin paljon, vaikka vaan istuu paikoillaan:
- joskus elämykset ovat olleet kauhunsekaisia bussin lähtiessä liukuun sateisella tiellä jyrkässä kaarteessa rotkon reunalla.  Silloin luuli hetken, että tämä päättyi tähän. Ehti ajatella, miten paljon on elämässä saanut ja mitä jää näkemättä ja kokematta. Pelkokokemuksia en etsi etsimällä, mutta on on hyvä tunnistaa itsessään myös se, miltä tuntuu, kun pelko kouraisee sisikuntaa ja elämän tärkeimmät asiat ja ihmiset nousevat pintaan.
-joskus matkanteko sujuu rauhallisesti ja vähän pitkäveteisesti. Silloin on mahtavaa uppoutua omiin ajatuksiin. Voi haaveilla tulevasta tai miettiä elettyä elämää. Voi käydä läpi omia onnistumisia ja epäonnistumisia. Voi ikävöidä lapsiaan ja lastenlapsiaan. Mielikuvituksessaan voi muuttaa mennyttä ja suunnitella uutta tulevaisuuutta.
-joskus matkan mielenkiintoisimmat hetket kokee seuratessa kanssamatkustajia ja muuta ympärillä tapahtuvaa. Joskus saa seurata miten inkkarimummo ratsataan, tavarat puretaan  ja etsitään ilmeisesti huumeita. Joskus on miliisit tutkineet bussin salamatkustajia ja laittomia maahanmuuttajia etsiessään, hattuhyllyt on koluttu tarkaan. Välillä bussiin hyppää kauppiaita tai hyväntekeväisyyteen rahaa kerääviä.
-kyliä ja kaupunkeja ohitettaessa voi nähdä upeita rakennuksia, värikkäitä taideteoksia tai sitten välillä voi nimetä jokun kaupungin maailman rumimmaksi ja sotkuisimmaksi paikaksi.

Ei pitkillä bussimatkoilla ole tylsää, ne ovat täynnä elämää. On mukavaa popsia eväitä matkan tiimellyksessä tai käydä ostamassa paikallisia herkkuja pysähdyspaikoilla. Välillä voi uhrata tunnin Lonely Planetille ja etsiä sopivaa majapaikkaa bussin päätepistekaupungista. Nykyään lähes kaikkialla pääsee helposti nettiin, josta löytyy kaikki tarvittava. Mikään ei kuitenkaan korvaa kunnon karttaa ja matkaopasta, jota voi lukea vaikka verkkojen kantamattomissa vuoristosolissa. Väli- ja Etelä-Amerikan lonely planet painaa kyllä ainakin kilon ja Kauko hiukan epäili voimiani kantaa sitä koko matkan. Kotiin sitä en kuitenkaan jätä.

Huomaan, että tekstiä syltäessäni olen tehnyt koko ajan matkaa, joskin lähinnä menneisyydessä. Olen muistellut retkiämme Costa Ricassa, Panamassa, Meksikossa, Perussa...
Retket voi tehdä aina uudelleen ja uudelleen. Niitä on mukava muistella yhdessäkin. Jännää myös huomata miten yhteisillä matkoillamme eri asiat ovat jääneet meille mieleen. Joskus tuntuu kummalliselta, kun toinen ei muista paikkaa tai ihmistä, jonka olemme tavanneet. Itselle kokemus on ollut todella vaikuttava ja toinen ei edes muista. Sitten tulee esiin taas asia, jonka Kauko kuvailee yksityskohtaisesti ja yrittää saada ajatukseni oikeaan paikkaan ja hetkeen, mutta ei, paikka ja hetki on kadonneet merkityksettöminä muististani.