Mitä tiedätkään Perusta ?

Hannalle 

Minulla on tapana reissuiltani lähettää aina muutama postikortti, vaikka eräs amerikkalaisista totesi: ”Miten vanhanaikaista!” Minusta on aina todella mielenkiintoista nähdä eri maissa, miten postin lähettäminen tapahtuu. Latinomaissa se ei ole koskaan ollut helppoa, kun sellaista postikulttuuria kuin meillä, ei ole. Mutta näin vaikeaa se ei  vielä ole ollut koskaan ennen. Koko 160 000 asukkaan kaupungissa, siis täällä Huaycanissa ei ole ainuttakaan postitoimistoa.
Paikalliset ehdottivat, että ehkä Western Unionin kautta voi lähettää postiakin. Eipä ollut mahdollista. - Saapa nähdä Hanna, milloin saat toivomasi kortin. Eräs Limassa asuva työntekijä lupasi toimittaa postiin, sillä sellainen sentään pääkaupungista löytyy. Halusin kuitenkin ensin testata kotikaupunkini tarjoamat palvelut, mutta mahdottomaksi osoittautui.  Tulen siis tarvitsemaan tällä kertaa välityspalvelua työkaverilta. Siis joulukorttia, ette ystävät hyvät tule tänä vuonna saamaan, vaikka perinteisesti niitä edelleen lähetän tukien  kehitysmaiden lapsia. Tänä vuonna mahdollisesti  sinäkin haluat tukea juuri näitä lapsia täällä Huaycanissa.

Järjestömme  kerää virallisia lahjoituksia osoitteessa https://www.lightandleadership.org/donate

Minulla ei ole henkilökohtaista rahankeräyslupaa, jos sinusta kuitenkin tuntuu, että haluat auttaa näitä lapsia kauttani, niin annan tilinumeroni yksityisesti. Koulutarvikkeita tarvittaisiin lisää ja joulujuhlassa on tapana antaa ilmeisesti jotain pientä joululahjaksi. 

Täällä kouluvuosi siis päättyy kohta. Niin mielelläni antaisin täällä käyttöön ystäviltäni ja lukijoiltani keräämäni potin. Yli kymmenen vuotta sitten vein Panaman kuna-saarille jättikassin värejä, papereita, maalaustarvikkeita jne., jotka sain lahjoituksena, ollessani kuna-intiaaniprojektissa. Nytkin olisi ollut paljon, jota olisi voinut tuoda tullessaan. Tällä kertaa toin vain espanjankielisen muumikirjan ja pari Suomi-kirjaa. Olisi mahtavaa esimerkiksi täydentää kirjastoa Suomen lukuliikkeen kunniaksi, kun itse täällä pidän luku- ja kirjastotunteja.

Kahdessa viikossa uusi ja outo on jo muuttunut uudeksi normaaliksi. Tuntuu kotoisalta ja aika helpolta. Silti sitä mietti ja prosessoi päässään, miten erilainen maailmamme onkaan. Osaammeko me suomalaiset todella arvostaa kaikkea sitä mitä meillä on?  Olen ollut aina melko iloinen veronmaksaja, mutta muissa maissa eläessä sitä tajuaa, mitä kaikkea meidän veroeuroillamme saakaan; koulutuksen, terveydenhuollon, kunnolliset tai ainakin lähes kunnolliset tiet ja liikennevälineet jne. Kummasti sitä oppii arvostamaan oman maan puhtautta, rehellisyyttä ja koko järjestelmää. Kotimaassa valitamme ja ärsyynnymme aika pienestä. Tule tänne, niin asenteesi muuttuu varmasti -ainakin joksikin aikaa.

Kun opettaja saa palkkaa hiukan yli 2000 solea kuussa täällä Huaycanissa, siis noin 540 euroa, niin miettii, mitä sillä täällä saa. Vaikka eläminen on näennäisesti halvempaa kuin meillä, tuskin opettajan palkalla voi ylläpitää läheskään samaa elintasoa kuin meillä, hyvästä koulutuksesta puhumattakaan.

Meidän opehuone

Pääkatu on täynnä pikkukauppoja ja kauppiaita. On ylen määrin halpaa feikkitavaraa; lenkkareita, merkkivaatteita ja elokuvia, muovikrääsää ja rihkamaa. ”Aidot Adidakset” saa noin 7 €:lla.  Muovipusseja ja roskaa on kaikkialla, lajittelusta ei tietoakaan. Ilmastonmuutos näkyy todellisena tälläkin alueella – vielä 1950-luvulla alueella viljeltiin kaikkea mahdollista, nyt pelkkää kuivaa erämaata.  Olen matkustanut elämässäni aika paljon köyhissäkin maissa ja jotenkin on sellainen tunne, että harvoin näkee mitään näin rumaa. 

Tässä meidän toimisto ja koulu

Ekologinen jalanjälki on kuitenkin toistaiseksi paljon pienempi kuin Suomessa, mutta pelottavaa on, vaikka  useat kehittyneet maat ovat saaneet ekologisen jalanjäljen kääntymään laskuun, niin kehittyvissä maissa kuorma kasvaa valtaisasti. Nämä lapset eivät ehkä koskaan saa kävellä metsässä tai puutarhassa, useat eivät pääse edes rannalle. Kaikilla lapsilla  kuitenkin on haaveita, mitä he haluavat elämässään kokea. Haaveiden täyttymiseen usein tarvitaan koulutusta. 95 % käy peruskoulun, mutta koulutuksen taso on täällä heikko. Kun tutkii Pisa-tuloksia, niin huomaa Perun olevan häntäpäässä – ei montaa maata jää Perun alapuolelle.

Elintasoerot täällä lienevät valtaisat. On joukko tosi rikkaita, mutta sitten kuitenkin  kaupunkien asukkaista 33 % asuu slummeissa.  Bruttokansantuote on alle 7000 dollaria henkeä kohden, kun se meillä on noin 49 000 dollaria. Siis köyhyysrajan alapuolella täytyy elää valtava osa väestöstä, äärimmäisessä köyhyydessä lähes neljäsosa väestöstä. Kaikkein haavoittuvaisimmassa oleva väestönosa on lapset, 3,8 miljoonasta köyhästä 2,1 miljoonaa on lapsia. Yli 60 % kaikista alle 18-vuotiaista on köyhiä.

Sitä miettii täällä, että mistä kaikki johtuu, vaikka maalla on paljon luonnonvaroja. Merkittävimmät luonnonvarat ovat kupari, hopea, kulta, öljy, rautamalmi, kivihiili, fosfaatti, puu, ja kala. Olisiko syynsä sillä, että maa on ollut pitkään poliittisesti hyvin epävakaa, koulutustasoa ei ole osattu nostaa ja epätasa-arvo, korruptio ja väärinkäytökset kukoistavat.  Juuri ennen 2000 -lukua inflaatio oli hillitön, 7500 %. Näyttää siltä, että poliittinen epävakaus vain jatkuu; mielenosoituksia kaduilla ja uudet vaalit ilmeisesti tulossa.

Miten tämä tarinani sisältö on tänään niin opettajamainen, että oikein itseänikin huvittaa. Toisaalta minusta on mukavaa kertoa omasta arjesta täällä, kuitenkin samalla itsekin tutkia maata pintaa syvemmältä. Olisi iso halu ja palo sisimmässä vaikuttaa enemmän kuin pieniä murusia jakelemalla lapsille. Toisaalta ison merkityksen tuntee antaneensa, kun vuorilla köyhällä S-Zonalla asuva noin 12 -vuotias likainen poikavesseli halasi niin lämpimästi oppitunnin jälkeen ja kysyi: ”tulethan varmasti ensi viikolla?”

Recluta

Autor: Jose Sabogal

Oppilaan näkemys /kopio 1800- luvun lopulla syntyneen  limalaisen taiteilija Jose Sabogalin taiteesta. Taitelija kuvasi Perun intiaani-kulttuuria töissään. Sain tämän työn oppilaalta lahjaksi.