Missä on mun passi ?

Jonotettuani saksalaisten kanssa kirjautumista evakuointilennolle kädessäni oli matkalippu Frankfurtiin. Eikä ihan mikä tahansa matkalippu -bisnesluokan lippu! En sellaista ollut pyytänyt ja toivon todella, etteivät saksalaiset ole olleet niin ovelia, että laittoivat kaikki muunmaalaiset ykkösluokkaan ja sitten me maksamme sen hintaluokan mukaisen hinnankin.

Tilaa oli, eikä jalat edes oikein ylettyneet lattialle

Tarjoilu ei pelannut ihan niin kuin olen luullut ykkösluokassa pelaavan. Ruokaa kyllä annettiin, mutta juomana oli pelkkä vesi. Ei edes yömyssyä tarjottu, joskin sitä ei tarvittukaan, sillä nukuin käytännössä koko matkan. Uni maistui pehmeässä lähes sängyksi muovautuneessa tuolissa paksuhkon peiton alla. Kyllä rikkailla on mukavat oltavat koneessa.

Olimme nopeasti Frankfurtissa, unenpöppöröisenä keräsin nopeasti tavarani, koska ensimmäisen luokan henkilöt saavat poistua koneesta ensimmäisenä. Olin helpottunut astuessani Euroopan kamaralle.

Helpottunut totisesti vain hetken - sitten tapahtui jotain sellaista, jota minulle ei koskaan tapahdu.

Varmistelen aina matkalla, että minulla ja matkakumppaneilla on kaikki tärkeät asiat mukana.

Olen varsinainen matkanjohtaja.

Päätin sitten järjestää itselleni kammotuksen puolituntisen, kun jännitysmomentteja ei vielä ollut ollut tarpeeksi. Tätä en ole kehdannut kertoa vielä kenellekään, koska minullehan ei käy näin:

Koneesta päästyäni alan kaivaa passiani esiin. Vaikka käänsin reppuni viidesti ylösalaisin se ei vaan ollut siellä. SE EI OLLUT SIELLÄ MISSÄ SE AINA ON!

Jos suuni olisi ollut auki, sydämeni olisi tullut varmasti kurkusta ulos. Olin unohtanut passipussukkani koneeseen! Takaisin ei ollut palaamista, koska ovet eivät auenneet toiseen suuntaan.

Onneksi raksutti nopeasti; henkilökunta oli vielä koneessa, koska olimme päässeet ensimmäisinä ulos.

Lähellä oli Lufthansan virkailija, sain hänet soittamaan koneeseen, koska olin varma, että passi on koneessa, olinhan mennyt sisään se kädessä. Olin vain ollut niin innoissani valtavasta tilasta ykkösluokassa, että olin epähuomiossa ja ehkä väsymykselläkin osansa, laskenut passipussukkani edessäni olevalle tasolle.

Virkailija sanoi, että jos henkilökunta ei löydä, niin siivous kestää noin kaksi tuntia ja sitten passi viedään löytötavaratoimistoon – se aika pitää ainakin odottaa. Minullahan ei ollut kiire, mutta tilanne oli todella ahdistava.  Tähänkö kaatuu nyt paluuni. Samassa pussukassa oli myös suomalainen puhelimen sim-kortti, joka minun olisi pitänyt pystyä vaihtamaan puhelimeen ilmoittaakseni, että olen Frankfurtista.

Kauhunsekaisin tuntein istuin ja odotin, kunnes koko kone oli tyhjä. Odottavan aika tuntuu loputtoman pitkältä, istuin käytävällä ohikulkevien säälivien katseiden alla.

Tuntui, ettei henkilökunta poistu koneesta koskaan. Vihdoin luokseni käveli poliisi, joka sanoi nimeni. Arvasin, että passini oli löytynyt. Olisin halannut, jos ei olisi ollut lähestymiskieltoa. Hän ohjasi minut ystävällisesti sitten passintarkastukseen ja sieltä sisään Frankfurtin kentälle.

Juuri kun olin saanut nielaistua sydämeni takaisin paikoilleen, katson lähtöselvitystaulua; eikä siellä ole minun lentoani. Sydän tuntuu liikahtavan ja haluavan taas pois paikoiltaan. Hmmm… olenkin ehkä väärässä terminaalissa. Olen terminaalissa yksi ja lentoni lähtee terminaalista 2 – siitä kaiken täytyy johtua.

 Vaihdoin terminaalijunalla (onpas synkkä sana) kakkoseen. Ei, lentoni ei ole taululla edelleenkään. Ensin ajattelin sen johtuvan siitä, että lähtöön on niin pitkä aika. Taululla oli kuitenkin paljon myöhemminkin lähteviä tai peruutettuja lentoja, minun lentoani siellä ei vaan ollut.

Yritin kysellä harvoilta virkailijoilta, jotka ohjasivat kiinnioleviin informaatiopisteisiin. Päätin etsiä Finnairin tiskin. Se oli monen lentoyhtiön yhteinen, eikä tiskillä ollut kaveri nähnyt lentoamme koneeltaan, eikä osannut auttaa. Tässä vaiheessa Tapasimme me neljä Panamasta Suomeen palannutta matkalaista toisemme.

Kukaan ei tiennyt lennostamme mitään. Tietokoneet näyttivät, että seuraava lento Frankfurtissa Suomeen on vasta sunnuntaina. Silloin laittoi Riikka Kaukontytär Suomessa tuulemaan. Hän sai Suomessa selvitettyä, että kone on tulossa Suomesta ja lentää illalla takaisin. Meidän neljän hengen joukkue oli todella helpottunut Riikan lähettämistä varmistuksista. Saimme vasta silloin tietää, että tämäkin oli nk. evakuointilento ja siksi ei näy taululla. Sitä meistä ei kukaan tiennyt lippua ostaessamme. Pieni viesti Finnairilta olisi helpottanut.  Vasta noin tuntia ennen lähtöä lento ilmestyi taululle portteineen -sitä ennen meillä ei ollut tietoa, mihin mennä. Sydän oli jo väsynyt edestakaiseen hyppimiseen.

Sydän alkoi asettumaan pikkuhiljaa paikoilleen vasta kun me kaikki noin 20 matkustaa istuimme paikallamme Suomeen lähtevän koneen nousukiidossa. Lentoemo ilmoitti, että tarjoilumme tällä poikkeuslennolla on hiukan vaatimattomampaa. Mustikkasopan tilalle saimme välipalakeksin ja vettä.

Uusimaa sulkeutuu, onneksi muutin kirjani takaisin Imatralle heti lopetettuani Opetushallituksessa, ei tarvinnut enää murehtia sitä, että saako matkustaa kotiin.

Pääsin kotiin ja itku tuli ensimmäisen kerran.

Nyt hengittelen syvään, annan sydämen laskeutua paikolleen, haravoin pihaa ja nukun.

Kuitenkin omaa mielenrauhaa koettelee ne, jotka eivät vielä ole pääseet kotiin, vaikka haluaisivat.

Esimerkiksi uuden virtulaaliystäväni Emman -  intiaaniprinsessa,  perhe.

Haluaisivat päästä koti-Suomeen Nigaraguasta - nelihenkisellä perheelle tekee taloudellisesti  tiukkaa tarttua UM:n tarjoamaan saksalaisten evakuointilentoon, koska kaikki pitää maksaa itse, eikä ole kysymyksessä mitkään alelennot. Onko evakuointilentoja tarjolla myöhemmin, jos ei tartu tarjottuun mahdollisuuteen. Toivottavasti pääsevät kotiin.

Pääni pohtii voisiko jokin hyväntekeväisyysjärjestö auttaa.
Emmalle ja perheelle toivon kaikkea hyvää ja toivon, että asiat ratkeavat parhain päin.

Ehkä sittenkin kotiin

Keskiviikkona  25.3. 2020 klo 7.00 lentokentällä

Kyllä adrenaliinit ovat olleet korkealla ja uni vähissä viime päivinä. Maanantaina tuli ulkoministeriöstä tieto, että nyt olisi keskiviikkona ehkä mahdollisuus saksalaisten evakuointilennolle. Kaikki tuntui hyvin epävarmalle, mutta päätös piti tehdä, että ottaako paikan, jos sellainen järjestyy. Samalla piti heti hoitaa omat asiat niin, että pääsee jo tiistai-aamuna lautalla Panama- cityyn.

Konsulaatista annettiin ymmärtää, että tämä on viimeinen mahdollisuus, oli pakko tarttua oljenkorteen. Päässä pyöri ajatus, että saaressa oleskelusta voi tulla kuukausien mittainen, poislähtö tuntui oikealta ratkaisulta.

Olen arvostellut ulkoministeriötä kädettömäksi, mutta nyt myönnän mielelläni, että olin väärässä. Lento järjestyi, postiin tuli tarvittavia dokumentteja, jotka auttavat, mikäli viranomaiset estävät liikkumisen.

Täällä oli jo astunut ulkonaliikkumiskielto klo 17:00 -5:00. Olin saanut suomalaisten tuttujeni kautta järjestettyä itselleni yön hotellissa. Kaikki hotellit täällä ovat kiinni vain muutamia ministeriön luvalla auki olevia. Minäkin vietin yöni COVID -19 hotellissa. Paikassa, joka oli varattu karanteenihotelliksi. Kuulosti pelottavalta. Otettava oli, mitä oli tarjolla. Kyllä tuli tämänkin hotellin kahvat, nupit ja kaukosäätimet hinkattua desifiointiaineella.

Iltauutisten aikaan tuli selväksi, että uni ei tule seuraavanakaan yönä. Nimittäin presidentti julisti täysin ilman ennakkovaroitusta 24/7 ulkonaliikkumiskiellon. Sydän kyllä jyskytti sen jälkeen tuhatta ja sataa. Mitä minä nyt teen? Kaiken paniikin keskellä minulta loppui netti ja hotellin netti oli heikko ja pätki koko ajan.

Päätin hengittää ensin muutaman kerran syvään ja todistella itselleni, että asioilla tapana järjestyä jollain tavalla ja että minulla ei ole mitään hätää. Kun oikeasti toteaa, että minulla ei ole mitään hätää, huomaa miten ajatukset seilaavat ihmisiin, jotka oikeasti ovat kokeneet todellisen hädän.

Taas kerran sain huomata, miten auttavaisia ihmiset ovat. Hannu latasi minulle pankkikortillaan nettiä, koska suomalainen kortti ei kelvannut.  Tabogan sisareni Aurora ja poikansa Alex alkoivat järjestellä asioita. Aika pian tuli viesti. Ulla, älä ole huolissasi, me järjestämme sinut kentälle.

 Sain konsulaatista pari kirjettä leimoilla, joissa pyydettiin varmistamaan pääsyni lentokentälle. Sain lähetettyä ne Aleksille, jotta hän taas pystyisi todistamaan taksi-ajonsa ulkonaliikkumiskiellon aikaan. Otti takiani kuitenkin aika ison riskin, sillä sanktiot eivät ole ihan pieniä.

Ulkoministeriön ja ystävien apu oli mahtavaa ja rauhoitti mieltäni paljon.  

Jos nyt lopulta pääsen Suomeen, on mietittävä, miten voin auttaa sieltä käsin panamalaisia ystäviäni. Täällä koittaa monelle kovat ajat. Moni on menettänyt työnsä, eikä ole suomalaista työttömyys-sosiaaliturvaa.

Nyt kun maan eri osista toisiin on liikkuminen kielletty, on esimerkiksi talonmiehemme Josen tilanne todella tukala. Perhe on maalla, eikä Jose voi mennä käymään siellä viedäkseen rahaa. Raha täällä kuitenkin pääsääntöisesti liikkuu tavallisten ihmisten keskuudessa seteleinä taskusta toiseen.

Saari on täysin eristyksissä, lautta ei enää kulje lainkaan tai sitten kuljettaa vain sairaanhoitajat, lääkärin jne. Kaikki muuttui viime yönä. Kauppaan tai apteekkiin saa mennä tunnin aikana. Aika katsotaan henkilöllisyyspapereista viimeisen numeron perusteella. Minä saisin passini perusteella liikkua kauppaan kello 16.30 -17.30, koska passini viimeinen numero on 5. yksi tunti aikaa hoitaa asioita.

Kuulen usein ulkomaalaisten naureskelevan näiden ihmisten elämää ja tapaa hoitaa asioita.  Ihmetellään ja arvostellaan tapaa elää kädestä suuhun. Oma taustamme on kuitenkin hyvä koulutus, kohtuullinen palkka, lapsilisät, terveyden hoito ja hätätapauksessa työttömyysrahat, toimeentulotuet jne. Jos on syntynyt tänne köyhäksi, ei ole kovin helppoa hommata itselleen hyvää koulutusta, omaa taloa ja säästöjä pahanpäivän varalle.  Useimmilla on kuitenkin sydän paikallaan, auttavat toisiaan, pitävät huolta läheisistään ja näköjään vähän vieraammistakin.

Nyt minulla on pitkä päivä kentällä, käskettiin tulla aikaisin, vaikka lopulta ilmeni, että lento lähtee vasta klo 15.00.  Byrogratiakin vie oman aikansa. Pitää täyttää mm. jotain lomakkeita maksun perimiseksi. Tähän menee lomakassa kyllä pitkältä ajalta, mutta eipä sitä nyt varmaan tänä vuonna ulkomaanmatkasta haaveilekaan. Nyt on ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteitä vähän liikaakin.

Toivottavasti ei käy niin, että kun pääsen Suomeen, joudun kolmeksi kuukaudeksi jumiin Helsinkiin. Se olisi kyllä jo voimavaroille ehkä liikaa.

Peukut pystyyn, että olen torstaina Frankfurtissa ja jos hyvin käy vielä myöhään illalla Helsingissä.

Parhaassa tapauksessa Perjantaina Imatralla kahden viikon karantteenissa.

uusia ja vanhoja taitoja

Päivittäin olen käynyt lenkillä, uimaan ei saa mennä. Jota en oikein ymmärrä.Hiukan olen salaa kahlaillut.
Ymmärrän, ettei rannalla saa joukoittain oleskella, mutta uiminen.....

Olen ajatellut paljon teitä entiset kollegat. Kovan paikan eteen on joutunut sivistystoimen johto suunnitellessaan kaiken uusiksi ja organisoidessaan sen. Koulujen rehtoreilla, varhaiskasvatuspäälliköillä ja johtajilla isot vastuut ja paineet hoitaa asioita kunnialla eteenpäin, kun samaan aikaan kotona ehkä kouluikäiset lapset tarvitsisivat tukea ja apua. Nuorisopalvelut ja lastensuojelu yrittävät saavuttaa nuoret edes virtuaalisesti.

Julkinen huomio kiinnittyy usein terveydenhoitohenkilökuntaan ja heidän työnsä tulee nähdyksi ja huomatuksi. Todella tärkeää työtä tällaisina aikoina tekevätkin. Julkisessa hallinnossa ollaan kuitenkin monien isojen asioiden vartioita ja kun loppupäässä kysymyksessä on lapset ja nuoret, ei työn tärkeyttä ja vastuullisuutta minusta riittävästi noteerata. Opettajat ovat joutuneet sopeutumaan alati muuttuviin ohjeisiin ja ehkä opettelemaan täysin uusia työtapoja.  Älä kuitenkaan uuvuta itseäsi, sitten sinusta ei ole hyötyä kennelekkään.

Täällä  eilen  ilta-auringossa istuessani ajatukseni kävi monen läheiseni luona, mutta myös hyvin monen sellaisen ihmisen, jota en välttämättä ole kiireiden keskellä tullut ajatelleeksi.

Yksin istuessa pohtii, mennyttä omaa ja läheisten elämää. Miettii missä nyt mennään ja miten tästä eteenpäin.

Ehkä jotenkin jumiin jääneiden mieli olisi keveämpi, jos ei kuulisi ulkoministeriöstä mitään. Viestit kotimaasta, että UM käskee palata kotiin, UM sunnittelee evakuointilentoja, Suomi huolehtii kansalaisistaan ja huolehtii, että kaikki pääsevät kotiin. Jatkuvalla syötöllä kotimaasta kuulee lupauksia ja konsulaatit kuitenkin ovat ihan kädettömiä. Sitten tulee postiin kysely, että ottako EU:n avun vastaan, jos sellaista tarjotaan. Kun vastaa kyllä, kyllä, ei sitten kuitenkaan mitään kuulu. Kuitenkaan kyselyssä ei ilmene mitään selventävää: mistä, miten, paljonko maksaa, miten Euroopasta Suomeen jne. Eilen piti lähettää passin kopio ja lentoliput. Kysyttiin onko sairauksia, vastasin, että onneksi ei. Olikin väärä vastaus, sairaat etusijalla. Hmmmmm...... ehkä minulla sittenkin on jotain...

Tulee sellainen olo, että lapselle annetaan tikkari ja napataan se sitten pois.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin olen todella onnellisessa asemassa moneen muuhun matkailijaan verrattuna.  Eilen uutisissa näytettiin Tocumenin lentokenttää, jossa 300 argentiinalaista jumissa. Ihmisillä näytti olevan kova hätä ja huoli.

Minulla koti ja ruokaa. Olen myös elvyttänyt vanhoja taitojani yli kolmenkymmenen vuoden takaa, aikoinani vedin vesijumppaa, koulutin uimaopettajia ja hengenpelastajia.

Nyt olen sekä kouluttaja, että koulutettava. Ohjaan itselleni tehokkaan vesijumpan päivittäin ja teen lisäksi altaassa venytykset ja uintilajitreenit. Mahtavaa, kun minulla omassa pihassa uima-allas. Täällä onkin kaikki uimarannat ja yleiset uima-altaat suljettu.  Kunnon vesijumppa päivittäin tekee kropalle ja mielelle hyvää.

Luovuutta saa laittaa kehiin myös kokatessa, kun saareelta saatavat ainekset ovat jotakuinkin rajalliset ja hiukan yritän myös säännöstellä tärkeimpiä tuotteita.  Tänään tein tonnikalapitzaa mangoilla ja caranbolalla. Oletko kokeillut ? En minäkään ennen, mutta hyvää tuli. Paikallinen juusto vain käpristyi pizzan päälle -höh.

Päivän annos, jotta pitsaa riittää kolmeksi päiväksi.

Mietin juuri hetki sitten, että mahdanko tykätä mangosta vielä sitten joskus, kun tämä kaikki päättyy.

Pitkäksi menee

Aina vain kauemmaksi näyttää kotiinpaluu siirtyvän. Seuraava etappi on 3.5. Panama sulki jo aiemmin kaikki lennot Eurooppaan ja sunnuntaina kaikki lennot maasta pois. Ihan viime tipassa tuli ulkoministeriöltä kysely tahtooko kotiin ja haluaako ulkoministeriön auttavan. Edelleenkin tahtois, mutta mahdollinen lento Eurooppaan järjestettäisiin Bogotasta -ehkä tänään tai huomenna.

Kyselyn jälkeen ei olekaan sitten kuulunut mitään.

Minulla ei kuitenkaan ole mitään käytännön keinoa päästä Bogotaan ja viestissä vasta todettiin, että Eurooppaan. En todellakaan halua karanteeniin jonnekin Madridiin tai Hampuriin, josta taas ei tiedä, milloin pääsee kotiin.

Tähän on nyt vain siedettävä ja alistuttava. Kuitenkin tuollainen pieni toivon kipinän antaminen ja pois ottaminen turhauttaa. Aivan kuin lapselle annettaisiin jätski ja otettaisiin pois.

Se, mikä tässä kokemuksessa on ollut hienoa, on saanut aivan uusia ja uskomattomia kontakteja eri puolilta maailmaa, kun matkaajat hakevat ratkaisuja lentoihin ja tsemppaavat toisiaan.

Eilen sain tutustua virtuaalisesti Nicaraguassa jumissa oleviin Emmaan ja Jaanuun. Ainakin Emma maassa asuukin, mutta olivat tulossa Panaman kautta perheineen Suomeen. Emma asuu Nicaraguassa Ometepe saarella. Juuri siellä, mistä Nigaracua suunnitteli kanavan rakentamista Atlannilta Tyynelle merelle  lago Cocibolcan kautta. Saari on juuri tuolla järvellä.

Nicaraguan kanavaprojekti on toistaiseksi jäissä, vaikka kaivuut ehdittiin jo aloittaa joitakin vuosia sitten. Kiinalaiset rahoittavat projektin. Luulen, että projekti jäädytettiin, koska Panaman kanavaan rakennettiin toinen kaista ja nyt entistä suuremmat alukset pääsevät läpi.

Hiukan vanha artikkeli, mutta jos kiinnostaa voit lukea kanavasuunnitelmista.

https://www.rakennuslehti.fi/2018/02/nicaragua-haaveilee-maailman-suurimmasta-rakennusprojektista-megaprojektilla-hintaa-kymmenia-miljardeja/

Nyt on aikaa lukea ihmisten blogeja ja matkakertomuksia. Emmallakin omat internetsivut, joita on mielenkiintoista lukea. Nuoren suomalaisnaisen elämää Ometepe-saarella perheineen. Jännää, missä kaikkialla meitä suomalaisia on ja minkälaisia ratkaisuja olemme elämässämme tehneet. Rakkaus näyttää olevan usein se, joka saa ihmiset tekemään poikkeuksellisiakin elämänvalintoja.

Täältä voit lukea Emman tarinaa, jos kiinnostaa. Samalla Emmalle ja perheelle jaksamista ja terveyttä.

https://intiaaniprinsessa.fi/

Täällä Panamamassa rajoitukset ja kiellot senkun vain kovenevat. Nicaraguassa järjestävät kokoontumisia ja marsseja, jossa  kaikki yhdessä rukoillaan koronan karkoittamiseksi. Olisikohan nyt järkevämpää ottaa käyttöön tieto kuin usko ja uskomukset.

Jos ei tietäsi mitään koko pandemiasta, arki tuntuisi täällä hyvin leppoisalta. Mulla oli eilen pyykkipäivä. Onneksi oli uusi pyykkikone, jonka Jose hommasi edellisen reissun jälkeen.

Viime kerralla sainkin aikamoisen tällin vanhasta koneesta, niin että vieläkin puistattaa.
Sen jälkeen en suostunut siihen enää koskemaan.  Vedenpaine meillä riittää vaan pulsaattorikoneeseen, mutta sekin auttaa lakanoiden ja pyyhkeiden pesussa kummasti Vaatteitahan täällä ei pahemmin tarvita.

Jose pitää pihalla kauheaa meteliä. Irroittaa pihalaattoja. Ne ovat ruvenneet nousemaan ylös ja menevät samalla rikki. On parempi, että hän irroittaa ne ehjinä isolta alueelta ja laatat säilyvät kokonaisina. Kiinnitetään sitten uudestaan, kun saadaan taas kaupungista materiaalia.  Onneksi juuri tällainen arki pitää päätä kasassa.

Välillä hiipii pelko, että riittääkö rahat ja saaressa ruoka. Toisaalta täällä on monta sataa asukasta, jostain kaikkien on ruokaa saatava. Pelkkiä mangoja ei jaksaisi paria kuukautta syödä ja joku varasti jo minun guanabani ! Tai eihän se ollut edes minun, se oli aidan toisella puolella olevassa puussa.
Lintujen kanssa kilpaa etsitään maahan putoavat kypsät mangot. Tosi nopeasti nokkivat rikki ja sen jälkeen myös muut öttiäiset hyökkäävät ihanaan hedelmälihaan.

Nyt myös uskon, että päivän kääntyessä iltaan pitää muistaa sulkea kaikki ovet ! Kahtena iltana olen saanut lepakon vierailulle. Se ei ole kovin kivaa ja häätäminen haastavaa, kun pitää varoa kosketuskontaktia.

Mikäli toukokuun lennot toteutuvat, minulla enää 45 päivää paluuseen. Yritän ajatella, että vain.
Isoisäni, merikapteeni Cap Hornin kiertäjä oli kuukausia poissa kotoa, eikä voinut somettaa päivittäin. Oli vain luotettava huomiseen kuten nytkin.

Tiedätkö mikä on guanabana ?

guanabana

Terveiset taas täältäTabogasta. Täällä oma elämä alkaa asettua uomiinsa. Tabogalaisille vaan pukkaa uutta ongelmaa, vaikkei edellisistäkään ole selvitty. Saarella melko vaarallinen tulipalo ollut jo kaksi päivää. Saaren ylimmäiset talot ovat olleet yöllä vaarassa. Nyt helikopterit lentävät edestakaisin vieden vettä säkeillä. Käyvät nostamassa sitä tästä läheltä, joten meteli on kuin sodassa oltaisiin. Toivottavasti saavat pian sammumaan. Savun hajua tuntuu tässä talolla hiukan, mutta kylällä se on kuulemma tosi paha.

kuvat viime yöltä

Eilen Panaman valtion tiedotustilaisuudessa Panaman presidentti Nito Cortizo sanoi hyvin voimakkain sanoin, että olemme sodassa ja Panama aikoo voittaa sen. Ymmärrän, että jokaisen maan velvollisuus on suojata kansaansa, mutta tuntuu, että nationalismi nostaa kyllä päätään liiankin voimakkaasti kaikkialla. Me olemme kaikki ihmisiä, eikä virukset tunne maan rajoja. On hyvä, että tehdään rajoitustoimia, mutta asenne, että on voittajia ja häviäjiä tässä sodassa, on minusta julma.

Tiesitkö, mikä on guanabana?  Se on Oka-annoona (Annona muricata) on annoonien (Annona) sukuun ja annoonakasvien heimoon kuuluva ainavihanta koppisiemeninen puulaji. Minulla on tuossa aidan vieressä kehittymässä yksi sellainen hedelmä. Se on graviola toiselta nimeltään.

Sen sisältämät aineosat auttavat tehostamaan kehon immuunipuolustuksen reaktioita ja vähentämään virusperäisiä tulehduksia ja sairauksia. Estääkö koronan – se jää nähtäväksi kunhan ensin kypsyy.

Täältä voit lukea lisää, jos kiinnostaa.

https://askelterveyteen.com/graviola-hedelma-stimuloi-vastustuskykya-ja-suojaa-maksaa/

Minulla on sellainen muistikuva, että se olisi maailman kalleimpia hedelmiä.

Päivittäin saa jo kypsiä mangoja, mutta pihan banaanit vielä antavat odottaa itseään. Juuri eilen mietin, että olenko täällä niin pitkään, että nämä banaanit tästä kotipihalta popsin.

Iltapäivällä kuljeskelin saaren hiljaisia katuja ja tyhjää rantaa. Tyhjäksi rannan luulin, kunnes eräältä puunrungolta kuului: hello! Tapasin amerikkalaisen yksinpurjehtijan, joka oli vankina samassa saaressa kanssani. Erikoista, että oma mieli keveni kummasti, kun tapaa toisen samassa tilanteessa. Hän tarjosi myös apuaan. Mutta miten me ”vangit” toisiamme autamme muuten kuin henkisesti. 

Rannassa näytti olevan kaksi purjevenettä, mutta molemmat sen verran pieniä, etten pyytänyt häntä lähtemään valtameren ylitykseenkään. :)

Täällä sana leviää aina nopeasti. Nyt kaikki tietävät, että olisin lähtenyt kotiin, jos olisin päässyt. Se on ilmeisesti vaikuttanut asenteisiin myös minua kohtaan. Usea ihminen matkalla kysyi, miten pärjäilen, miten perhe voi, koska pääsen kotiin jne.

Päivä kerrallaan. 

Ruisleivän siivuja minulla on vielä 18. päiväksi, mikäli syön vain siivun päivässä. Mutta himo iski aamulla ja menin syömään kaksi palaa -itsekuri petti.  Ehkä siirryn vuorottelusysteemiin parillisina päivinä paahtoleipää ja parittomina ruisleipää. :)

Mangoa ruisleivällä, kannattaa kokeilla.

Nämä pikkuisetkin mangot kerkeävät varmaan kypsyä täällä  ollessani

Suurin osa limoneista on jo ylikypsiä, mutta vielä on rittävästi omaan kalaruokaan.

Voikaa hyvin, missä olettekin ja kärsivällisyyttä niille, jotka ovat siellä missä ei pitäisi olla.

Suomen hallitus sanoo: ” suomalaisen pitää nyt päättää haluaako kotiin?"

Oman pihan kukkia

Olen vastannut Suomen hallitukselle: tahdon. Panaman hallituskin haluaa, että me ulkomaalaiset lähdemme kotiin. Kuka minut täältä hakee? Tuntitolkulla roikkumista lentoyhtiön linjoilla, kukaan ei ole vastannut sitten lauantain. Lentoyhtiöllä on 24/7 WhatsApp. Mitähän tuo 24/7 tarkoittaa? Kolmeen päivään kukaan ei ole edes avannut viestejäni. Suomen konsulaatista Bogotasta olen kyllä saanut aivan ihanalta virkailijalta keskusteluapua. Ei kuitenkaan mitään tietoa hänelläkään mistään erikoislennoista. Raja Panamasta Costa Ricaan on ollut vielä auki, mutta sellaista riskiä en ota, että yrittäisin nyt täältä sinne, koska näyttää siltä, että hekin suunnittelevat rajan sulkemista. Täällä Panamassa olen paremmassa tallessa.

Hassua, että olen ollut tässä maassa ennenkin kuukausitolkulla yksin ja nyt saan toteuttaa monien ihmisten unelmaa: ehkä kuukausia saan kuljeskella tropiikissa, uida omassa uima-altaassa, lukea kirjoja riippumatossa, kunnostella pikkuisen taloa …. Mikä siitä tekee niin erilaista nyt, kun tämä ei ole vapaaehtoista. Mikä on se ahdistuksen mato, joka nakertaa välillä pääsyä vahvan itsetunnon ja seikkailijan mielen läpi. Se herättää yöllä tai laittaa huokailemaan päivällä, eikä oikein pysty keskittymään mihinkään. Ajatuksiin hiipii välillä ilkeitä kysymyksiä:

- jos minulta loppuu raha, täällä ei käy pankkikortti ja saaren ainoa pakkiautomaatti oli jo tyhjä,

-          - minulta loppuu netti alle kolmessa viikossa, saarelta ei saa nettiä, eikä kaupat cityssä ole auki

-          - entä jos sairastun itse

-          - jos joudun olemaan täällä niin kauan, että 90 päivän oleskelulupa menee umpeen jäänkö tänne sitten ikuisiksi ajoiksi

Jotta tuo ahdistuksen mato ei pääsisi kovin syvälle, olen koettanut saada päivääni selkeää järjestystä: aamulenkkiä, vesijumppaa, talon ovien maalaamista, kirjoittamista ja lukemista.

Aina, kun pääsee kiinni johonkin järkevään madon rouskutus päässä ei kuulu -korkeintaan pientä peruutuksesta johtuvaa piippausta.

Vähän tuntuu siltä kuin eläisi jotain skifi- tai kauhuleffaa. Näytteleminen elokuvassa olisi kivaa, mutta nuo  elokuvan geret  eivät ole suosikkejani. Olen enemmän dekkari-  ja elämänkertaihmisiä.

No, oman elämäni elämänkertaahan tässä kirjoittelen ja saan jopa näytellä pääosaa. Mielelläni kyllä käyttäisin stunttia tällaisissa jaksoissa.

Tunne siitä, että olen elokuvassa, tuli aamulenkillä. Kylän kadut olivat todella hiljaiset. Yleensä täällä kaikki tervehtivät toisiaan, mutta tänä aamuna osa tutuistakin vastaantulijoista vaikeni, eikä vastannut tervehdykseen. Ehkä he ajattelivat: -häivy eurooppalainen tai sitten yksinkertaisesti vaan heidän matonsa levitti murhetta ja huolta heidän päihinsä. Parin ihmisen kanssa kuitenkin keskustelin kunnon välimatkaa ylläpitäen. Olisin nostanut hiukan rahaa hätävaroiksi, mutta pankkiautomaatti oli tyhjä ja kiinalainenkin oli sulkenut ruokakauppansa tavarapulan tai asiakkaiden pelon vuoksi.

Ranta on autio ja tyhjä, koska rannat ovat suljettuja.  Täällä on siis suljettuna lähes kaikki mahdollinen, vain ruokakaupat ja apteekit saavat olla auki.  

Vaikka täälläkään kukaan ei vieraile toistensa luona, niin olo tuntuu kotoiselta; joka aamu panamalainen "sisareni" lähettää minulle viestin ja kysyy kuulumisiani ja sanoo, että voin kääntyä hänen puoleensa jos tarvin apua, amerikkalaiset ystävät ovat antaneet kalaa ja Panaman suomalaisten WhatsApp  -ryhmässä täällä asuvat jakavat apua ja informaatiota toisille. Ystäväni Tarja, joka täällä asuu viestittelee minulle päivittäin ja ovat luvanneet myös auttaa hädän hetkellä esimerkiksi tuomalla lauttarantaan ruokaa, jonka lautta kuljettaa minulle. Minä en voi  nyt liikkua pois saarelta. Yhteisöllisyys lissäntyy tällaisina vaikeina aikoina. Olen myös saanut  läheisiltäni ja ystäviltä viestejä ja virtuaalihaleja. On ihanaa huomata, ettei ole yksin, vaikka yksin ja eristyksessa onkin. Välillä mietin, miten ihmeessä pitkään panttivankeina ovat pitäneet päänsä kasassa, koska he eivät ole voineet olla yhteydessä  omiin läheisiin.

Toivottavasti  koronan kaikottua monet kokemukset ja opit tekevät meistä edes pikkuisen parempia ihmisiä.

Maailmaa kannattaa katsoa välillä aivan uudesta näkövinkkelistä, saa aivan uusia kokemuksia.

Näkymä uima-altaalta kohti pihakasveja ja puita. Näin monta kolibriä, ihmeellisen punaisen linnun, suuren sinisen perhosen,

Kaukon kesyn laulurastaan, joka tuli altaan reunalle ihmettelemään, että missäs Kauko on.

Tässä karkoitan aivomatoa

 

 Nyt sitten vaan jään odottelemaan, kun Suomi huolehtii minut kotiin.

Suomen ulkoministeriö sanoo: ratko ongelmasi itse !

Tuli kyllä syyllinen olo. Sellainen olo, että kun olet ongelmasi aiheuttanut poistumalla maasta, niin älähän huutele apua koti-Suomesta.

Näinkö tämä menee. Ulkoministeriö tiedottaa: muista tehdä matkustusilmoitus. Muista tehdä matkustusilmoitus, mutta hädän hetkellä älä vaan soita ulkoministeriön tai konsulaattien päivistysnumeroon, koska sinulla ei ole hätää. Matkalle lähtiessäni ei ollut minkäänlaista kieltoa tai kehoitusta olla  matkustamatta länteen.

Hädäksi ei voi luokitella sitä, että lentosi perutaan vähintään kolmeksikymmeneksi päiväksi, eikä tietoakaan mitä siitä seuraa.

En ole unohtanut esimerkiksi Thaimaan tsunamia - ymmärrän, että silloin monella oli oikea ja todellinen hätä; perhe oli hävinnyt tai loukkaantunut, tavarat olivat kadoksissa, kaikki oli mennyt.

Ei kenttien sulkemista ja koronavirusta voi verrata tuohon hätään -ei todellakaan.

Toisaalta tuntuu käsittämättömältä, että viesti on se, että sinun tulee selvitä tästä ongelmasta yksin.
Tilanne on uusi ja ennen kokematon myös kaikille meille matkustaville, silloin ehkä toivoisi satsattavan apuun ja ohjeistukseen. 

Ministeriö sanoo, että sinulla ei ole hätä.

Olen matkustanut maailmalla paljon reppureissaten ja tottunut liikkuman jopa yksin. Osaan kielitaitoisena pyytää ja hakea apua. Panama on minulle maana tuttu ja minulla on paljon ystäviä, jotka ovat valmiita auttamaan.

Lentoni peruttiin, kuten monen muunkin eurooppalaisen, vähintään kolmeksi kymmeneksi päiväksi. Espanjaa osaavana ymmärsin, että Panaman viranomaiset sanoivat uutisissa, että järjestetään ”emergency-lentoja ”, joilla tuodaan Euroopassa olevat panamalaiset kotiin ja eurooppalaiset Eurooppaan.

Sitten meidän ulkoministeriö tiedottaa: älä soita UM:n hätänumeroon, älä soita konsulaattien hätänumeroon. Selvitä itse tai laita emailia. päivystysnumeroon, johon ei kukaan vastaa.

Tapasin ihmisiä, jotka olivat täysin eri tilanteessa kuin minä. Ei paikallista kielitaitoa, matkassa lapsen kanssa tai itse ikäihmisiä, joille  viesti, että kannattaa etsiä somesta vastauksia, ei ole kovin yksinkertainen. 

 Kyllä kyllä….. itsekin odotin lentoyhtiön WhatsApissa yli vuorokauden vastausta. Latasin rahaa skypeen ja soitin lentoyhtiön Suomen numeroon – yli tunnin odottelun jälkeen virkailija vastasi. Sain onnellisesti lentoni vaihdettua, kunnes se sitten viimetipassa peruttiin.

Kestääkö kaikkien pää hätää itsestä ja kotiin jääneestä perheestä. Kestääkö kukkaro kuukausikaupalla hotellissa lojumisen. Lääkkeitä käsketään varata varmuuden vuoksi viikoiksi. Tästä karanteenista voi tulla kuukausien mittainen.

Ravintolat sulkevat ovensa, rannat on suljettu, museot ja muut nähtävyydet suljettu. Kyllä ihmisellä silloin on minusta ihan oikeasti avun tarvetta. Kaikilla ei ole läheisiä, jotka auttavat ja tukevat kotimaassa.

Toisaalta sulkujen taakse jäävällä voi olla valtava hätä kotiin jäävästä perheestä.

Oma pää kävi pari vuorokautta niin kovilla kierroksilla, etten pystynyt nukkumaan. Jäin koukkuun uutisiin, tiedon etsintään ja someen. Mieltä askarrutti koko ajan, että pitää tehdä päätökset lopulta ihan yksin -kotimaasta ei voi tietää, mikä on todellinen tilanne.

Kuten aikaisemmin sanoin, minun tilanteeni on täysin toinen tässä maassa kuin monen muun. Olen käynyt täällä 13 vuotta, minulla on ystäviä ja koti. Em. huolimatta olin huolissani, uupunut ja ahdistunut. Tuntui, että kadulla kävellessäni pelottavaa koronaa on kaikkialla.  

Lopulta tein päätöksen, että palaan saareen, jos vain pääsen ja unohdan että meillä on konsulaatit ja ulkoministeriöt, jotka auttavat maansa kansalaisia.  Odotan, että lentoyhtiöni joskus hamassa tulevaisuudessa järjestää minulle lennon kotiin, kun maiden portit taas aukeavat. Siihen voi mennä pitkään.

Nyt rauhoitun, maalaan taloni ovet, uin, luen ja kuntoilen. Toivon, että myös nukkumatti löytää minut taas täätä Tabogan saarelta jopa jo ensi yöksi.

Toivon, että kaikki ne muutkin matkailijat, jotka ovat jääneet jumiin eri maihin löytävät itselleen sopivan ratkaisun ja saavat mielenrauhan.

Juuri kun olin edellisen lauseen kirjoittanut ja julkaissut, tuli tieto että huomenna suljetaan kaikki kahvilat, hotellit ja ravintolat. Mihin menee tursti, joka ei pääse maasta pois. Meidän ulkoministerö sanoo, että kaikista kansalaisista huolehditaan. Ei täällä ainakaan.

Ruokakaupat ja apteekit ovat auki, mutta kaikki muut kiinni. Huh onpa rajua. 

Kaupasta löytyy sentään tonnikalaa ja vessapaperia !

Tänne jäin kuitenkin -saa nähdä joko juhannukseksi kotiin

Tiedoksi kerralla kaikille ystäville, kun moni on ollut matkani käänteistä kiinnostunut jopa huolestunut. Kiitos teille monille tsemppitoivotuksista, helpottaa kummasti oloa, kun tietää, että ystävät ovat "mukana".  Olin jo tänään iloinen ja helpottunut, kun sain lentoni siirrettyä sunnuntaille. Ajattelin, että nyt kuitenkin pääsen kotiin. 

Toisin kävi, matka se vaan pitenee ja pitenee. Tänään Panaman hallitus ilmoitti että kaikki lennot Eurooppaan ja Euroopasta pois on peruutettu ainakin kolmeksikymmeneksi päiväksi.

Nyt en tiedä pääsenkö edes saareen takaisin. Kuuntelen uutisia ja he keskustelevat myös siitä että neuvottelevat lentoyhtiöiden kanssa erikoislennoista, joilla tuotaisiin Panamalaiset Euroopasta ja Eurooppalaiset kotiin.

Nyt ajattelen, että ehkä kannattaa viettää muutama päivä Panamassa joka tapauksessa, jos vaikka saavat järjestettyä nopeasti erikoislennot. Sen jälkeen täytynee yrittää saareen takaisin, koska siellä sentään olisi oma koti. Kalliiksihan tämä kaupungissa kuukausikaupalla lojuminen myös tulee.

Onneksi olen saanut olla terveenä ainakin toistaiseksi.  

Enpä ollut vielä kentällä, koska lennon piti olla vasta huomenna, joten jäi KLM:n tarjoamat ruuat ja juomatkin tällä kertaa väliin.

Ehkä menen huomenna jopa kentälle kyselemään erikoislentojen perään.

Aina jotain draamaa

Perjantai iltapäivä -eipä ole saaren paras turistiranta moista päivää nähnyt

Vasta eilen tein päätöksen keskusteltuani perheeni kanssa, että on parasta palata Suomeen mahdollisimman nopeasti.

Heti aamulla vaihdoin lennot keskiviikolle. Ajattelin, että kun talovahtimme Jose tulee  maanantaina maalta perheensä luota, ehdimme sopia rauhassa tehtävät talohommat.

Olin tyytyväinen, join rauhassa aamukahvin ja lähdin visiitille "siskoni" Aurooran luokse viemään hänelle hiukan Suomi-suklaata.

Matkalla alkoi puhata huolestunutta WhatsApp viestiä  ja tapasin myös huolestuneen Josen, joka kertoi, että viimeinen lautta saarelta lähtee kello 14.30. Auroora vielä vahvisti tiedon soittamalla lauttafirmaan. Saari "sulkeutuu" viimeisen lautan jälkeen.

Tulipas hoppu. Oli tehtävä nopea päätös lähteä saarelta heti. Nopeasti paikat lähtökuntoon, tavarat lukkojen taakse, mukaan lähtevät laukkuun jne. Olin ostanut itselleni lähes koko kuukaudeksi ruokaa.
Nyt kaikki jäi Joselle. Saaressa syntyy kyllä kuukaudessa jopa ruokapula. Josella oli myös iso huoli vaimostaan ja lapsestaan  maalla. Siellä kuulemma kaupat tyhjät, eikä hän pysty myöskään toimittamaan perheelle  rahaa. Lupasin tarvittaessa järjestää apua.

Tavarat nopeasti kasassa ja klo 14.00 laiturilla, jossa selvisi, että lautta kähteekin vasta kello 16.00.
Sitten kello 17.00.

Lopulta lautta tuli ja pääsin cityyn. Yritin aikaistaa lentojani vielä keskiviikostakin. Sunnuntaille näytti olevan. Kesken muutoksen KLM:n sivut kaatuivat ja tuli vain virheilmoitus. Ei tullut uutta lippua sähköpostiin, mutta KLM:n My Trip sivuilla näyttäisi että minulla olisi lento sunnuntaina.
Joskin sivut näyttävät että myös keskiviikkona !Yritin soittaa, mutta jonotus näyttäisi kestävän jopa tunteja.

Matkoilla olen yrittänyt aina huolehtia terveydestäni. Lähinnä vatsatautien pelossa olen tarkka syömisistäni ja juomisistani. Muutoin en ole kovin säikky. Enpä olisi uskonut, että se olen minä, joka hotelliin saavuttua pyyhkii desifiointiaineella huoneen ovenkahvat sisätä ja ulkoa, valokatkaisijat ja hanat. Ei siis ole ihan  tyypillistä Ullaa.

Huomenna aamulla ehkä kävelen KLM:n toimistoon, joka yllättäen on  kävelymatkan päässä ja varmistan lentoaikatauluni. Jospa he löytävät jopa huomiselle lennon, sillä mitä nopeammin sen parempi. Tänään paikallisessa A-studiossa kovasti keskusteltiin lentojen lopettamisesta myös Euroopasta.

Parin päivän sisällä selviää olenko kotimaassa, jumissa Panamassa tai Amsterdamissa vai kiertääkö lentokoneeni kehää ja etsii maata, johon laskeutuminen sallittua.

Tänään onkin perjantai ja 13. päivä  - huominen ehkä hitusen parempi tai ainakin rauhallisempi.

Hiukan kontrastia muihin päiviin

Jälkiviisaus kulkee selin kohti tulevaisuutta

aamulenkillä

Täällä tropiikissa taas -mutta pitäisikö minun olla täällä vai sittenkin kotona Imatralla. On niin helppoa olla jälkiviisas ja todeta, että olisi sittenkin pitänyt pysyä kotona. Olo olisi ainakin turvallisempi, vaikka sairastuisi. Santo Thomasin sairaalaan en ainakaan mene, vaikka sairastuisin. Sieltä ei elävänä selviäisi.

Korona tuntuu olevan nyt kaikkialla, jokaisen puheissa, katseissa ja kosketuksissa. Olen aistivinani jo paniikkia tässä maassa.  Kun päätin lähteä Tabogaan, ei Panamassa ollut tai ei ainakaan olisi pitänyt olla vielä corona-tapauksia. Tuntui turvalliselta lähteä edistämään talon myyntiä.

Ensimmäinen Panama-tapaus todettiin Iberian koneella viime sunnuntaina tulleelta espanjalaiselta naiselta.  Tai siis niin maan terveysministeri kertoi uutisissa maanantaina. Hän sanoi, että panamalaisia suojellaan kaikin keinoin ulkoa tulevalta uhalta. Pientä ulkomaalaisvihaa aistittavissa.

Ministerin lausunnon sai todeta aika pian valheeksi. Ensinnäkään nainen ei ollut espanjalainen vaan panamalainen. Tapaus ei myöskään ollut ainut, muutamaa päivää aikaisemmin erään 4000 oppilaan koulun rehtori oli kuollut, muutama opettaja teholla ja useita opettajia oireili. He ehtivät opettaa viikon, kunnes pääsivät testeihin vaatimalla vaatien rehtorin kuoleman jälkeen. Nyt kaikki kaupungin koulut on suljettu, kansa vaatii lisätoimia mm. lentokentän sulkemista jne.

Niin latinoa, niin latinoa….. Asia joko pimitettiin tahallaan tai virkamiehet sortuivat byrokratiaan. Ei ollut protokollan mukaista tutkia koulun opettajia, koska he eivät olleet käyneet Kiinassa, Koreassa tai Italiassa.

Viikkoa aikaisemmin loppui täällä koulujen kesäloma juuri karnevaalien jälkeen. Väki matkusti paljon ja kokoontui juhlimaan – hiukan pelottaa, että mikähän pommi täällä muhii.

Yritän pysyä saarella ja kotona vapaaehtoisessa karanteenissa. Aamulenkit, uinnit, lukeminen blogin kirjoittaminen ja ovien maalaaminen täyttäköön päiväni. Matkani tarkoitus todennäköisesti ei kuitenkaan täyty. Kukaan ei liiku Panamasta tänne taloa katsomaan, näyttää siltä, että ei edes kiinteistövälittäjä uskalla tulla.

Missä turistit ? Tuleeko  edes viikonloppuna ?

En itsekään lähde saarelta edes ruokaostoksille. Miksi menisinkään ? Kuulin, että parissa päivässä kaupat hamstrattiin melko tyhjiksi. Toin muonaa tullessani saareen. Loppuajan syön sitten spagettia ketsupilla ja mangokastikkeella. Jos energiataso käy vähiin on jääkaapissa monta levyä suklaata ystäville, jotka eivät nyt taida uskaltaa tulla minua tapaaman.

Mangoja kypsyy onneksi pikkuhiljaa, kaksi mangoa päivässä riittää.

Onneksi suuri viisaus on tavallisessa kansassa. Talonmiehemme Jose sanoi minulle, että kun on auringossa, niin ei voi saada koronaa.  Luotan kuitenkin enemmän hygieniaan ja tähän omaehtoiseen karanteeniin.

Tänään saarella on joku terveysviranomaisten kokous ennaltaehkäisevässä mielessä. Onneksi täällä ei vielä ole yhtään tapausta tai ei ainakaan yhtään julkista tapausta. Toivottavasti tauti ei saarelle rantaudukaan, koska vakiväestössä on todella paljon vanhuksia, eikä saarella ole sairaalaa.

Tässä näkee, ettei elämä kulje aina omien toiveiden mukaan. Pitää vaan katsoa, mitä tuleman pitää.

Terveiset ystäville ja läheisille sinne koto-Suomeen ja muuallekin maailmalle. Pysykää terveinä ! 

"Jälkiviisaus kulkee selin kohti tulevaisuutta" (karvonen)

kotona taas

Näkemiin Taboga

Miten ihminen voi palella näin paljon, vaikka pakkasta on vain muutama aste ?
Koville ottaa tämä ilmaston vaihdos. Kuvittelin, että pahin asia paluussa olisi jet lag, koska minulla on ollut aina vaikeuksia sopeutua aikaeroon itään päin lennettäessä. Nyt aikaero ei  ole pukannut pahasti päälle. Toisaalta olin tällä kertaa valmistautunut muuttamaan rytmiäni hyvin; on melatoniini, olen laittanut herätyskellon aamulla soimaan kahdeksalta ja pakottanut itseni ylös jne.

Kylmyyttä vastaan minulla ei ollut mietittynä valmiiksi muita ratkaisuja kuinvillahousut ja rukkaset odottamassa Tuusulassa. Olen saunonut, polttanut kynttilöitä, takassa palaa tuli, kodin lämpötilaa nostettu - ja aina vaan palelee. Lihakeitto ja kuuma tee auttavat vain hetken, rommi teessä varmaan helpottaisi, mutta riskinä olisi ehkä alkoholisoituminen jos joka aamu ja ilta ja jopa iltapäivä pitää lisätä rommia teehen saavuttaakseen sopivan olotilan. Sitäpaitsi, koska muut pitävät tipatonta tammikuuta, minä, joka tekee kaiken aina toisin, viettää tipatonta helmikuuta.

Voi Panamassakin palella - ilman lämpötila + 30 ja pikkumies palelee uinnin jälkeen

Palelemisesta huolimatta on kiva tulla välillä kotiin. Ihanat ystävät ovat pitäneet hyvää huolta kodistamme, kukistamme, postistamme... Ystävien apu on korvaamatonta. Sitäpaitsi vannovat tekevänsä palvelukset mielellään  - tai sitten olisivat sopivia näyttelijöitä  Imatran teatteriin. Kiitollisuuden velkaa jää ja toivonkin, että voin joskus omalta osaltani olla avuksi.

Vielä Tabogan saaren lehtien väriloistoa

Muutama päivä kotona täynnä touhua; on varattuna mm. hammaslääkäri ja kampaaja. Siis huoltotoimenpiteitä niin kodille, vaatteille kuin itsellekin ja sitten talvivaatteet laukkuun ja AU-pair -hommiin. Viikko Tuusulassa, kun Pia ja Kimmo lähtevät kahdestaan matkalle. Lähinnä kokin. autokuskin ja huoltajan hommia. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja pysytään terveinä.

Sitten piipahdan Helsingissä Saaran luona ja ystäviä tapaamassa. Reilun viikon päästä lauantaina tulaan hiihtolomalle Elsan ja Meerin kanssa tänne Imatralle junalla ihan kolmisteen.

Kolme ja puoli kuukautta poissa kotimaasta rikastutti taas kerran omaa kokemus- ja arvomaailmaa. Matkaan tarttui paljon uusia muistoja ja uusia ihmisiä, jotka tavalla tai toisella tulevat vaikuttamaan omaan loppuelämään. 

Nyt nautitaan lastenlapsista ja hetki Suomen talvesta sellaisena kuin se meille tarjoutuu.