Ehkä sittenkin kotiin

Keskiviikkona  25.3. 2020 klo 7.00 lentokentällä

Kyllä adrenaliinit ovat olleet korkealla ja uni vähissä viime päivinä. Maanantaina tuli ulkoministeriöstä tieto, että nyt olisi keskiviikkona ehkä mahdollisuus saksalaisten evakuointilennolle. Kaikki tuntui hyvin epävarmalle, mutta päätös piti tehdä, että ottaako paikan, jos sellainen järjestyy. Samalla piti heti hoitaa omat asiat niin, että pääsee jo tiistai-aamuna lautalla Panama- cityyn.

Konsulaatista annettiin ymmärtää, että tämä on viimeinen mahdollisuus, oli pakko tarttua oljenkorteen. Päässä pyöri ajatus, että saaressa oleskelusta voi tulla kuukausien mittainen, poislähtö tuntui oikealta ratkaisulta.

Olen arvostellut ulkoministeriötä kädettömäksi, mutta nyt myönnän mielelläni, että olin väärässä. Lento järjestyi, postiin tuli tarvittavia dokumentteja, jotka auttavat, mikäli viranomaiset estävät liikkumisen.

Täällä oli jo astunut ulkonaliikkumiskielto klo 17:00 -5:00. Olin saanut suomalaisten tuttujeni kautta järjestettyä itselleni yön hotellissa. Kaikki hotellit täällä ovat kiinni vain muutamia ministeriön luvalla auki olevia. Minäkin vietin yöni COVID -19 hotellissa. Paikassa, joka oli varattu karanteenihotelliksi. Kuulosti pelottavalta. Otettava oli, mitä oli tarjolla. Kyllä tuli tämänkin hotellin kahvat, nupit ja kaukosäätimet hinkattua desifiointiaineella.

Iltauutisten aikaan tuli selväksi, että uni ei tule seuraavanakaan yönä. Nimittäin presidentti julisti täysin ilman ennakkovaroitusta 24/7 ulkonaliikkumiskiellon. Sydän kyllä jyskytti sen jälkeen tuhatta ja sataa. Mitä minä nyt teen? Kaiken paniikin keskellä minulta loppui netti ja hotellin netti oli heikko ja pätki koko ajan.

Päätin hengittää ensin muutaman kerran syvään ja todistella itselleni, että asioilla tapana järjestyä jollain tavalla ja että minulla ei ole mitään hätää. Kun oikeasti toteaa, että minulla ei ole mitään hätää, huomaa miten ajatukset seilaavat ihmisiin, jotka oikeasti ovat kokeneet todellisen hädän.

Taas kerran sain huomata, miten auttavaisia ihmiset ovat. Hannu latasi minulle pankkikortillaan nettiä, koska suomalainen kortti ei kelvannut.  Tabogan sisareni Aurora ja poikansa Alex alkoivat järjestellä asioita. Aika pian tuli viesti. Ulla, älä ole huolissasi, me järjestämme sinut kentälle.

 Sain konsulaatista pari kirjettä leimoilla, joissa pyydettiin varmistamaan pääsyni lentokentälle. Sain lähetettyä ne Aleksille, jotta hän taas pystyisi todistamaan taksi-ajonsa ulkonaliikkumiskiellon aikaan. Otti takiani kuitenkin aika ison riskin, sillä sanktiot eivät ole ihan pieniä.

Ulkoministeriön ja ystävien apu oli mahtavaa ja rauhoitti mieltäni paljon.  

Jos nyt lopulta pääsen Suomeen, on mietittävä, miten voin auttaa sieltä käsin panamalaisia ystäviäni. Täällä koittaa monelle kovat ajat. Moni on menettänyt työnsä, eikä ole suomalaista työttömyys-sosiaaliturvaa.

Nyt kun maan eri osista toisiin on liikkuminen kielletty, on esimerkiksi talonmiehemme Josen tilanne todella tukala. Perhe on maalla, eikä Jose voi mennä käymään siellä viedäkseen rahaa. Raha täällä kuitenkin pääsääntöisesti liikkuu tavallisten ihmisten keskuudessa seteleinä taskusta toiseen.

Saari on täysin eristyksissä, lautta ei enää kulje lainkaan tai sitten kuljettaa vain sairaanhoitajat, lääkärin jne. Kaikki muuttui viime yönä. Kauppaan tai apteekkiin saa mennä tunnin aikana. Aika katsotaan henkilöllisyyspapereista viimeisen numeron perusteella. Minä saisin passini perusteella liikkua kauppaan kello 16.30 -17.30, koska passini viimeinen numero on 5. yksi tunti aikaa hoitaa asioita.

Kuulen usein ulkomaalaisten naureskelevan näiden ihmisten elämää ja tapaa hoitaa asioita.  Ihmetellään ja arvostellaan tapaa elää kädestä suuhun. Oma taustamme on kuitenkin hyvä koulutus, kohtuullinen palkka, lapsilisät, terveyden hoito ja hätätapauksessa työttömyysrahat, toimeentulotuet jne. Jos on syntynyt tänne köyhäksi, ei ole kovin helppoa hommata itselleen hyvää koulutusta, omaa taloa ja säästöjä pahanpäivän varalle.  Useimmilla on kuitenkin sydän paikallaan, auttavat toisiaan, pitävät huolta läheisistään ja näköjään vähän vieraammistakin.

Nyt minulla on pitkä päivä kentällä, käskettiin tulla aikaisin, vaikka lopulta ilmeni, että lento lähtee vasta klo 15.00.  Byrogratiakin vie oman aikansa. Pitää täyttää mm. jotain lomakkeita maksun perimiseksi. Tähän menee lomakassa kyllä pitkältä ajalta, mutta eipä sitä nyt varmaan tänä vuonna ulkomaanmatkasta haaveilekaan. Nyt on ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteitä vähän liikaakin.

Toivottavasti ei käy niin, että kun pääsen Suomeen, joudun kolmeksi kuukaudeksi jumiin Helsinkiin. Se olisi kyllä jo voimavaroille ehkä liikaa.

Peukut pystyyn, että olen torstaina Frankfurtissa ja jos hyvin käy vielä myöhään illalla Helsingissä.

Parhaassa tapauksessa Perjantaina Imatralla kahden viikon karantteenissa.