Missä on mun passi ?

Jonotettuani saksalaisten kanssa kirjautumista evakuointilennolle kädessäni oli matkalippu Frankfurtiin. Eikä ihan mikä tahansa matkalippu -bisnesluokan lippu! En sellaista ollut pyytänyt ja toivon todella, etteivät saksalaiset ole olleet niin ovelia, että laittoivat kaikki muunmaalaiset ykkösluokkaan ja sitten me maksamme sen hintaluokan mukaisen hinnankin.

Tilaa oli, eikä jalat edes oikein ylettyneet lattialle

Tarjoilu ei pelannut ihan niin kuin olen luullut ykkösluokassa pelaavan. Ruokaa kyllä annettiin, mutta juomana oli pelkkä vesi. Ei edes yömyssyä tarjottu, joskin sitä ei tarvittukaan, sillä nukuin käytännössä koko matkan. Uni maistui pehmeässä lähes sängyksi muovautuneessa tuolissa paksuhkon peiton alla. Kyllä rikkailla on mukavat oltavat koneessa.

Olimme nopeasti Frankfurtissa, unenpöppöröisenä keräsin nopeasti tavarani, koska ensimmäisen luokan henkilöt saavat poistua koneesta ensimmäisenä. Olin helpottunut astuessani Euroopan kamaralle.

Helpottunut totisesti vain hetken - sitten tapahtui jotain sellaista, jota minulle ei koskaan tapahdu.

Varmistelen aina matkalla, että minulla ja matkakumppaneilla on kaikki tärkeät asiat mukana.

Olen varsinainen matkanjohtaja.

Päätin sitten järjestää itselleni kammotuksen puolituntisen, kun jännitysmomentteja ei vielä ollut ollut tarpeeksi. Tätä en ole kehdannut kertoa vielä kenellekään, koska minullehan ei käy näin:

Koneesta päästyäni alan kaivaa passiani esiin. Vaikka käänsin reppuni viidesti ylösalaisin se ei vaan ollut siellä. SE EI OLLUT SIELLÄ MISSÄ SE AINA ON!

Jos suuni olisi ollut auki, sydämeni olisi tullut varmasti kurkusta ulos. Olin unohtanut passipussukkani koneeseen! Takaisin ei ollut palaamista, koska ovet eivät auenneet toiseen suuntaan.

Onneksi raksutti nopeasti; henkilökunta oli vielä koneessa, koska olimme päässeet ensimmäisinä ulos.

Lähellä oli Lufthansan virkailija, sain hänet soittamaan koneeseen, koska olin varma, että passi on koneessa, olinhan mennyt sisään se kädessä. Olin vain ollut niin innoissani valtavasta tilasta ykkösluokassa, että olin epähuomiossa ja ehkä väsymykselläkin osansa, laskenut passipussukkani edessäni olevalle tasolle.

Virkailija sanoi, että jos henkilökunta ei löydä, niin siivous kestää noin kaksi tuntia ja sitten passi viedään löytötavaratoimistoon – se aika pitää ainakin odottaa. Minullahan ei ollut kiire, mutta tilanne oli todella ahdistava.  Tähänkö kaatuu nyt paluuni. Samassa pussukassa oli myös suomalainen puhelimen sim-kortti, joka minun olisi pitänyt pystyä vaihtamaan puhelimeen ilmoittaakseni, että olen Frankfurtista.

Kauhunsekaisin tuntein istuin ja odotin, kunnes koko kone oli tyhjä. Odottavan aika tuntuu loputtoman pitkältä, istuin käytävällä ohikulkevien säälivien katseiden alla.

Tuntui, ettei henkilökunta poistu koneesta koskaan. Vihdoin luokseni käveli poliisi, joka sanoi nimeni. Arvasin, että passini oli löytynyt. Olisin halannut, jos ei olisi ollut lähestymiskieltoa. Hän ohjasi minut ystävällisesti sitten passintarkastukseen ja sieltä sisään Frankfurtin kentälle.

Juuri kun olin saanut nielaistua sydämeni takaisin paikoilleen, katson lähtöselvitystaulua; eikä siellä ole minun lentoani. Sydän tuntuu liikahtavan ja haluavan taas pois paikoiltaan. Hmmm… olenkin ehkä väärässä terminaalissa. Olen terminaalissa yksi ja lentoni lähtee terminaalista 2 – siitä kaiken täytyy johtua.

 Vaihdoin terminaalijunalla (onpas synkkä sana) kakkoseen. Ei, lentoni ei ole taululla edelleenkään. Ensin ajattelin sen johtuvan siitä, että lähtöön on niin pitkä aika. Taululla oli kuitenkin paljon myöhemminkin lähteviä tai peruutettuja lentoja, minun lentoani siellä ei vaan ollut.

Yritin kysellä harvoilta virkailijoilta, jotka ohjasivat kiinnioleviin informaatiopisteisiin. Päätin etsiä Finnairin tiskin. Se oli monen lentoyhtiön yhteinen, eikä tiskillä ollut kaveri nähnyt lentoamme koneeltaan, eikä osannut auttaa. Tässä vaiheessa Tapasimme me neljä Panamasta Suomeen palannutta matkalaista toisemme.

Kukaan ei tiennyt lennostamme mitään. Tietokoneet näyttivät, että seuraava lento Frankfurtissa Suomeen on vasta sunnuntaina. Silloin laittoi Riikka Kaukontytär Suomessa tuulemaan. Hän sai Suomessa selvitettyä, että kone on tulossa Suomesta ja lentää illalla takaisin. Meidän neljän hengen joukkue oli todella helpottunut Riikan lähettämistä varmistuksista. Saimme vasta silloin tietää, että tämäkin oli nk. evakuointilento ja siksi ei näy taululla. Sitä meistä ei kukaan tiennyt lippua ostaessamme. Pieni viesti Finnairilta olisi helpottanut.  Vasta noin tuntia ennen lähtöä lento ilmestyi taululle portteineen -sitä ennen meillä ei ollut tietoa, mihin mennä. Sydän oli jo väsynyt edestakaiseen hyppimiseen.

Sydän alkoi asettumaan pikkuhiljaa paikoilleen vasta kun me kaikki noin 20 matkustaa istuimme paikallamme Suomeen lähtevän koneen nousukiidossa. Lentoemo ilmoitti, että tarjoilumme tällä poikkeuslennolla on hiukan vaatimattomampaa. Mustikkasopan tilalle saimme välipalakeksin ja vettä.

Uusimaa sulkeutuu, onneksi muutin kirjani takaisin Imatralle heti lopetettuani Opetushallituksessa, ei tarvinnut enää murehtia sitä, että saako matkustaa kotiin.

Pääsin kotiin ja itku tuli ensimmäisen kerran.

Nyt hengittelen syvään, annan sydämen laskeutua paikolleen, haravoin pihaa ja nukun.

Kuitenkin omaa mielenrauhaa koettelee ne, jotka eivät vielä ole pääseet kotiin, vaikka haluaisivat.

Esimerkiksi uuden virtulaaliystäväni Emman -  intiaaniprinsessa,  perhe.

Haluaisivat päästä koti-Suomeen Nigaraguasta - nelihenkisellä perheelle tekee taloudellisesti  tiukkaa tarttua UM:n tarjoamaan saksalaisten evakuointilentoon, koska kaikki pitää maksaa itse, eikä ole kysymyksessä mitkään alelennot. Onko evakuointilentoja tarjolla myöhemmin, jos ei tartu tarjottuun mahdollisuuteen. Toivottavasti pääsevät kotiin.

Pääni pohtii voisiko jokin hyväntekeväisyysjärjestö auttaa.
Emmalle ja perheelle toivon kaikkea hyvää ja toivon, että asiat ratkeavat parhain päin.